10.15 herätys vihdoin, omistajaa nukutti kovin. Paskat oli jo sisällä, se pitäisi viedä siis joskus 6-7 välillä pihalle vahingon ehkäisemiseksi. Vartin verran meni korttelikierroksessa. Yhdellä kulmalla meni t-risteyksessä meidän ohi oikealta vasemmalle perhe, jolla spanieli remmissä ja lapsi vetää perässään jotain lelua mikä rahisee kovasti hiekalla. Pentu iski perseensä maahan ja tuijotti niitä hyvän tovin vielä senkin jälkeen kun niitä ei enää näkynyt. Ei tietenkään ollut namia mukana. Miksi mulla aina on namit kotona kun "mennään vaan niin nopeasti että ei siellä ketään kuitenkaan ole", ja kun mulla on lihat kourassa niin valmiina että saan alle sekunnissa ne pennun suuhun, ketään ei tule. Ikinä. No, eipä se niitä juuri pelännyt, ei temponut remmissä kauemmas eikä mitään.

11.30 sisällä 5x luoksetulo, juoksen pitkin kämppää karkuun. Tää on pennusta hauska leikki. Pennulla ihan kauhea nälkä. Kiusasin sitä vielä ottamalla 10x katsekontaktin. Kiljuva nälkä ilmeisesti teki pennun normaalia aktiivisemmaksi, se tarjosi vaikka mitä hyppyloikkaa, pyöri mun ympärillä ja alkoi jo vinkuakin kun mitään ei tapahtunut. Autoin sitten vähän ja maiskautin suullani, jotta sain sen vilkaisemaan mua, ja heti naks ja nami. Taisin toisenkin kerran auttaa äännähtämällä, sitten se tajusi itse ja naksautin varmaan viisi toistoa ihan puolen sekunnin välein. Katsahti siis heti kun oli saanut naminsa nieltyä. Sitten se seitsemäs tms nami vaan tippui maahan, ja näytin sen pennulle (se tajuaa jo aika hyvin osoittamista, että sormen näyttämässä kohdassa on jotain sille). Sillä meni pasmat siitä sekaisin, ja kesti hetken ennen kuin se tajusi taas vilkaista naamaani. Onnistui kuitenkin ilman apua.

Musta tuntuu, että sanallinen kehuminen (ekojen toistojen kohdalla varsinkin, kun se vasta kokeilee mitä nyt halutaan) auttaa sitä. Heti kun aloin vuolaasti ylistämään sitä, sen häntä alkoi heilua ja tuntui että se sai varmistuksen että NYT olen hieno koira, menee JUST nappiin, IHANAA. Pelkkä naksuttelu ei siis ehkä tee sille niin varmaa oloa kuitenkaan, tai ainakin se musta vaan yrittää paremmin ja kokee vielä enemmän onnistuneensa kun kehun lisäksi. Selvä homma, alan siis kehua.

10.45 päivän eka ateria, ole hyvä -luvan odottamisessa vähän takkuamista. Söi n. 3/4.Seassa oli raejuustoa.

10.45-11.45 tiskaamista, siivoamista, paikkojen järkkäämistä. Pentu pyörii mukana, välillä leikittiin vähän ja rapsuteltiin kauniisti käyttäytyvää penikkaa. Naputtelin pari naulaa seinään ja ruuvasin yhden hyllyn paikoilleen, kiinnostuneena katseli mutta kovat äänetkään ei saanu sitä haukkumaan tms. Hyvä.

11.45 ajattelin, että sillä on pakko olla kohta hätä, ja vein sen pihaan. Ei mitään. Vain hirveä hepuli. Ei halunnut tulla sisään, joten kävin vielä talon toisella puolella, josko sillä kuitenkin olis se hätä. No ei. Ovella onnistuimme sähläämään niin, että pentu sai aika tällin, siis kiskaisin sitä sisälle päin. Remmi oli kierroksilla mun jalan ympärillä ja pentu säntäili kun ohjus joka suuntaan. Rapussa se sitten säntäsi ekat portaat ylös, ja ajattelin että tulkoon loppuun saakka. (Portaita on kolmessa osassa, ts. sellaiset pienet välitasot välissä, yhteensä ehkä 5 + 10 + 5 tms.) En tajua mitä ihmettä täälläkin tapahtui, menin edellä ja ilmeisesti pentu ei seurannutkaan perässä, vaan yhtäkkiä vinkaisi ja kolisi niin kauheasti. Varmaan remmi loppui. Juoksi päin seinää? Päin porrasta? Yritti hypätä liian pitkälle mutta tipahti mahalleen portaan reunalle? En tiedä, järki sillä ainakin oli jäässä kun se tosiaan oli kauheassa hepulitilassa. Sanoin sille vähän moittien että yritä ny keskittyä ja ala kiivetä sieltä, ja kyllä se sit ihan nätisti käveli ne loput portaat ylös. Jatkossa ei siis kannata laskea sitä portaisiin kun se on niin sekaisin. :P Ja katsoa itse että se myös tulee, eikä vahingossakaan antaa liinan kiristyä niin että huomaamattani vedän sitä portaisiin perässäni.

Se aina välillä jää heti oven sisäpuolelle odottamaan että nostan sen syliin, välillä taas kipaisee ne ekat viisi porrasta ylös ja odottaa siinä. Tuskin mua nyt vielä kusetetaan ihan 6-0, mutta olen jo miettinyt että se vois hyvin tehdä kyläpaikassa niin, että vinkuu portaiden toisessa päässä. "Wuaah, olen niin pieni poloinen, en pääse itse, kuka kantais". Hyvin se noita portaita kävelee ylöspäin, alaspäin en olekokeillutkaan vielä päästään. Voin mä sitä pari kuukautta vielä kantaa, mutta saa kyllä pikku hiljaa alkaa välillä menemään itsekin. Mä en aio olla mikään hissi, vaikka se varmasti mielellään sellaisen ottaisikin, vaan on sillä omatkin jalat...

Välillä on vaikeaa muistaa, että se on vasta 9,5 viikkoa. Pentu. Ihan täysi kersa, joka ei edelleenkään tajua paljoa mitään. Eikä tarviikaan tajuta.

Nyt se simahti taas pää mun jalalle. <3 Harmi että tän kirjoittamisen jälkeen nousen leipomaan muffinsseja. Tyyny lähtee. Kovaa on pienen koiran elämä.