Joo, ihan totta. :P

Lähdin siis edellisen kirjoituksen jälkeen kouluun klo 12.30-14 oleville tunneille. Olin laittanut aamukymmeneltä sille nappulat likoamaan, ajatuksena että annan ne just kun lähden puolen päivän jälkeen pois. Tein siinä itsellenikin ruokaa, söin ja häivyin, ja unohdin autuaasti ne nappulat kuppiin tiskipöydälle.

13.30 palasin, käytin pennun kusella. Oli kovin uninen kun tulin, eikä halunnut ulkonakaan kauas. Jotain me siinä touhuttiin iltapäivä, ei mitään kummempaa, pentu taisi nuhjata jaloissani omia juttujaan.

Puoli neljän maissa aloin tehdä itselleni ruokaa. Pentu heräsi umpiunesta (ja ehti kusta paperille, hidas omistaja!) ja seurasi kuin hai laivaa. Ihmettelin mikähän sillä on. Taisi vähän vinkuakin. Pysyi jaloissa, kerjäsi koko ajan, mitä se ei ollenkaan tavallisesti tee. Mun ruuat ei sitä oo juuri kiinnostaneet, tai ei tosiaan kurottele hellalle ja ruokapöydälle niin kuin nyt! Sain safkat lautaselleni ja sitten katse osui pennun kuppiin. Joka on tiskipöydällä. Täynnä nappulaa. Missähän vaiheessa mä ne tohon oon ottanut? Ei juma, nämähän on ne sen puolen päivän safkat!! Ei ihme että sillä oli PIENI nälkä. Tyhmä, tyhmä ihminen. Miten voikin olla niin laho pää? Tuskinpa tuo kovin paljoa kärsi, mutta mulla oli ihan kauheat omatunnontuskat...

Annoin sille siis ruuan ja menin itse syömään omaani. Pentu tyhjensi kupin hyvää vauhtia ja sitten ne edelliset tulikin toisesta päästä saman tien ulos. Hetken mietin onko ällöttävämpää käydä siivoamassa kesken ruuan paskat pois, vai yrittää olla haistelematta niitä ja jatkaa syömistä... kävin lopulta siivoamassa ne pois, desinfioin käteni ja palasin syömään. Namiiii. :P

Sitten taas "ei mitään". Pentu touhuaa laiskasti omiaan ja nukkuu jaloissa, mä olen istunut läppärillä.

17.30 pihalle. Päätin, että nyt me mennään vastapäiseen puistoon. Se kävelee itse tai mä vedän sen perässäni. Houkuttelin sitä "mennään" -käskyllä ja lopulta oltiin kuin oltiinkin edetty metri kerrallaan puistoon saakka, ooh! Siellä pentu sitten piristyikin. Päästin sen liinan laahaamaan maassa, kun tarkastin aina että ketään ei näy missään, tai jos näkyykin, niin jossain tosi kaukana vaan. Pysyttelin melkein koko ajan juoksussa, eli pyrähtelin täysin järjettömästi sinne sun tänne. Pentu tietysti juoksi mun perässä, ei puhettakaan että siltä olisi päässyt karkuun, saati mihinkään piiloon! Kutsuin sen aina välillä luokse ja siitä sai namin (nappulaa vaan, mutta hyvin maistui). Muuten perässä juoksemisesta en palkannut sen kummemmin. Kai sen voi nähdä niinkin, että se sai välillä mun seuraamisesta palkaksi luoksetulokutsun ja siitä sitten taas namia, eli se seuraaminen ja kannoilla pysyminen oli kuitenkin se mikä kannatti. Annoin sen välillä harhautua yli liinan mitan päähän ja sitten sinkosin eri suuntaan kuin mihin se oli menossa. Huomaa, että se katselee vähän väliä alta kulmiensa joko se ämmä taas katoaa. Hienoa, tätä just on haettukin! :) Se ihan selvästi pitää mua silmällä.

"Löysin" sammaleesta nappulakasan ja annoin pennun tulla jakamaan mun aarteen kanssani. Mä en oikein tiedä mitä mieltä olen tästä: jonkun mielestä kannattaa "löytää" ruokaa, leluja, jälkiä ja kaikki kaverit (eli sovitaan että nähdään k-kaupan edessä tismalleen klo 18. Kymmentä sekuntia ennen kerrot koiralle, että Matti tulee kohta. Sitten se tuleekin juuri sopimuksen mukaan, ja koira on ihan ihastuksissaan siitä miten tarkka vainu sulla oli, kun huomasit ennen sitä että jotain kivaa tapahtuu!), jotta koira oppii että onpa toi perheen pää ihan jumalattoman taitava. Se aina löytää kaikkea tosi kivaa, ja pieni poloinen pentu taas ei sattuneesta syystä ikinä itse löydä lempileluaan tai namikasaa keskeltä metsää. ;) Kannattaa siis pysyä ihmisen kannoilla, siitä hyötyy kivasti. Jonkun muun mielestä tää vaan opettaa pennulle, että kaikki paska on ihan luvallista syötävää. Tavallaan olen samaa mieltä, että on vähän kaksipiippuinen juttu oikeen osoittaa sille että katos mitä löytyi, tuu syömään nää täältä maasta. No, tein nyt kuitenkin kerran noin, ja pentu oli aivan ihastuksissaan kun sammaleesta juuri mun osoittamasta kohdasta löytyi nannaa. Suorastaan näki kuinka se oli ensin ihan "no mä sit vilkaisen kun kerran osoitat tomerasti tohon" ja sitten silmät alkoi kiilua. :D

Ei me oltu kokonaisuudessaan kuin ehkä vartti. Tehokasta kuitenkin, sekä liikunnallisesti (juoksu) että koulutuksellisesti. :) Tosi hyvä reissu, jäi kiva mielikin!

Sisällä sitten maksamurusia. 10x katsekontakti naksulla, ja sen jälkeen piilotin kolme e-vitamiinimurusta maksapaloihin joilla otin istumista. Eli odotin vaan että pentu istuu, sanoin istu, ja (lääke)nami suuhun. Lääkkeen voi antaa aika isoinakin paloina, se on (jo?) sen verran ahne että ei paljoa separoi. Ajattelin jossain vaiheessa opettaa sille niele-käskyn. Kaverin koirat osasi sen niin hienosti, olin tosi kateellinen kun oman edellisen koiran kanssa sai tapella tosissaan pillereiden kanssa (ja se söi niitä lähes koko elämänsä jonkin sorttisia :P). En vaan tiedä miten sitä lähtis opettamaan. Ensin jollain herkuilla, antaa vaan namin ja hokee niele-käskyä? Vai suoraan pahoilla pillereillä, eli pilleri kurkkuun, pakkonielaisu, käsky, ja sitten heti herkkua perään? No, eipä tolla oo kiire.

Laitoin nappulat turpoamaan, nyt lähden keskustaan ja pentu saa jäädä yksin. Neljäs kerta tänään. No, hyvä vaan että tulee erilaisia päiviä, eipähän opi vahingossakaan mitään säännöllisiä rytmejä. :) Muistais vielä antaa sen ruuan sille kun palaan.... noloa, oikeasti, tosi noloa.