Valitettavasti mä nauroin melkeen koko matkan ja toi poloinen sai pelätä keskenään.

1) oltiin tulossa rapussa alas, mä näin ikkunasta että pihalla on väkeä röökillä. Taisin sanoa ääneen, että kappas, siellä on joku. Pentu ei sitä tietenkään kuunnellut saati tajunnut itse, se oli intopiukeena menossa ulos. Avasin sille ulko-oven, pentu oli iloisesti hyppäämässä ulos, mutta saikin ns. paskahalvauksen kun törmäsi suoraan keskelle väkijoukkoa. :D Mua nauratti sen pelästymisväistöliike monta minuuttia...

2) tossa ihan lähellä on ollu alumiininen putki, ehkä jotain 3m pitkä ja puoli metriä halkaisijaltaan. Siinä tyhjennetään jotain yläkerran asuntoa vissiiin ja tolla kamat laskee liukumäkeä ikkunasta romulavalle. Se on ollu siinä pois kävelytieltä nurmikon puolella talon reunalla, ja pentu on kävelly sen ohi noin viisisataa kertaa. Nyt se oli kieritetty keskelle kävelytietä, ja Luksin mielestä se oli avaruusalus joka on tullut hakemaan meitä. Sillä meni pasmat totaalisen sekaisin, kun mä olin juuri saanut ykköskohdasta alkaneen naurunpyrähdykseni hillittyä ja hirnahdin uudestaan.

Aiheutuuko murkkukoiralle traumoja siitä, että julma omistaja NAURAA sen peloille? Mutta kun mä en ole koskaan ollut hyvä hillitsemään itseäni...

3) oltiin jo tulossa takas päin, itse asiassa oltiin oltu kentällä leikkimässä ja just lopetettu se ja lähdössä kotiin päin. Siellä kaukana juoksee kentän poikki ihan jumalaton jänis. Rusakko. Joku pitkäkorva, en minä niistä tiedä. Olin valmis karjaisemaan että ei sinne, ehdin taas toivoa että tässä tulee vihdoin hyvä riistaan liittyvä koulutustilanne. Tiesin että pentu huomaa sen jänön kanssa. Arvaatteko? No sehän päästi karmivat murinat ja tuli mun jalkoihin turvaan! Ja jälleen täytyy tunnustaa että mun pokka ei pitänyt... pentuni ei erota koiraa ja jänistä toisistaan, wohoo! No ei siinä mitään, käskin hiljenemään, kehuin sanallisesti ja lähdettiin taas sen perään, josko sitä vielä näkyis. Ei näkyny. Pöh.