Joopa. Hyvinhän se pihassa pysyi, ei mitään ongelmaa. Ekana päivänä oli kauhea perskärpänen minulle, tokana ok, kolmantena menetin hermoni heti aamulla kun kuulo oli hyvin valikoiva (pörinää suht kaukana jäällä kulkeville ihmisille, ei sinne -käskyä sai toistaa yms) ja lopulta raahasin hurtan niskasta kiinni pitäen aittaan. Oli siellä monen monta tuntia, ja sittenkin mutsi sai hakea sen, mä en moista paskiaista silmiini kaivannut. Olin sille vielä illalla ihan nyrpeänä ja voi että osas koira olla surkea. Kyllä se toisten kanssa leikki ja ilakoitsi, mutta näki silti että kaikki ei oo ok vaikka näennäisesti onkin. En tosiaan usko että se enää tajus siitä mun evvk- älä tuu lähelle -vihoittelusta mitään, mutta kuten olen jo monesti sanonut, olen surkea pääsemään suuttumuksestani yli.

Vikana päivänä aamu alko hyvin ja sitten taas kilahdin jostain, en edes muista mistä. Mä lähdin heti aamulla ja jätin mokaman hurtan muiden kanssa sinne, ne toi sen sit iltapäivällä.

Äijä oli taas pari päivää täällä meillä, ja oikeastaan kaikin tavoin alkuviikko oli tosi koomailua. Piski on ollu ihan rättipoikki pääsiäisestä ja kuorsannut tyytyväisenä. Puistossa on käyty vähän kusilenkeillä mutta ei sen kummempia.

Hihnaa se ei juuri nähnyt viikkoon, ja tänään sitten päätin raahata sen pitkälle remmilenkille. Aaargh, sanoisinko.

1) se on nyt tajunnut olevansa Miäs ja että maailmassa on Naisia. Naiset pissii pitkin maita ja mantuja ja niitä kusia Miäs sitten lussuttaa silmät päästä pullistuen uuhaahooooh-järkilähti-tilassa.

2) remmikävely, niin öö, mikäs tää naru oli? Kiskoo, sinkoilee, spurttailee, sekoittaa narun omiin jalkoihinsa, mun jalkoihin ja lyhtypylväisiin, mitä ei ole aikoihin tehnyt.

3) jumalan selän takana eli mökillä ei ylläri ylläri myöskään liikkunu toisia koiria. Kappas, tuolla menee koira! Räyh! Syön sen! Ihana pikku chihu, sen kanssa mä ryntään leikkimään! Viis siitä että tossa menee autotie jonne en oo koskaan saanu itsekseni rynnätä! Ai mikä ohituskoulutus, koskaan kuullutkaan, mitä sä selität?

Mä kompastuin siihen n kertaa kun se jäi kaula pitkällä tuijottamaan taakse jäänyttä koiraa. Lopulta mulla palo pinna, nappasin sitä poskivilloista kiinni, murahdin, laskin irti, tiuskaisin "mene!" ja johan alkoi muistua että tarkoitus oli unohtaa jo ohitetut tapaukset ja kävellä ripeesti eteenpäin. Sori vaan chihun kanssa liikkuneelle papalle. Näytti varmaan siltä että mua vituttaa ne, ja aluksi ärsyttikin kun ne käveli meidän edellä ja näyttivät tahallaan hidastelevan.. koira varsinkin jäi kyttäämään meitä vähän väliä. Lopulta vaihdoin L:n kanssa kadun puolta. Mutta joo, eihän se teidän vika ollu että mun hurtta ei osaa käyttäytyä niin ku mä siltä odotan. :) Oikeastaan siis kiitos loistavasta häiriöstä.

Kotona ennen iltaruokaa tehokuuri maahan menoja. Helkkari, se saa nyt oppia sen vihjeen, kohta alkaa olla maa sula ja voitais treenata paikallaoloa ulkona. Menin kyykkyyn namit kädessä, koira istui mun edessä. Juttelin silel hetken ja sit sanoin selkeesti "maa!". Ei mitään reaktiota. Käsimerkillä salamana alas. "Ok":n jälkeen heitän edelleen namin haettavaksi.

Seuraavat kolme vai neljä kertaa se palasi heitetyn namin haettuaan ja lakosi itse maahan. Ajoitin "maa!"-käskyn samaan hetkeen.

Härnäsin namilla, aika hyvin malttoi mielensä. Kerran nami tippu mun kädestä (koiran kuola sormissa ja taskussa lämpimässä muhineet nakit = nakinpalat ei pysy mun sormissa!), nappasin sen kiinni, murahdin nousseelle koiralle, joka vajosi heti takas maahan.

Eli eli.. kun mä saan sen makuulle, se kestää siellä yllättävän hyvin ja ymmärtää selkeesti jutun juonen. Mutta se maahan saaminen on edelleen käsimerkin vaativa juttu. Miten hitossa siitä pääsee eroon? Kuinka helkkarin monta toistoa se voi vaatia? Mitä mä teen väärin kun se ei yhdistä sitä siihen millään? Ei se muissa asioissa oo ollenkaan niin "tyhmä". Mun edellisen koiran kanssa oli samaa ongelmaa, sekin totteli käsimerkkejä monessa jutussa enkä koskaan saanu sitä ymmärtämään sanallista vihjettä. Ajattelin silloin että sen löytökoiratausta vaikutti asiaan, että se jotenkin ei ollu pikkupentuna saanu oppia että ihmiset puhuu ja sanat on merkityksellisiä, eikä siksi osannut "kuunnella", mutta luultavasti olin vain itse niin surkea etten saanut sitä hiffaamaan sitä. :P

Ehkä kannattais tehdä pelkkiä maahan menoja. "Maa", nami ja heti vapautus, ettei sotketa sitä kestoa tähän. Ainakin välillä. Nyt paino on ehkä liikaa siinä maassa olemisessa?

Tänään olis siis ollu koirakoulukin, mutta superblaaah-ihminen ei millään saanu itseään edes kouluun tänään, joten se siitä.

---

Ai niin! LELUN PALAUTUKSEEN suurta edistystä. :) Otin yhden punotun narulelun mukaan ja kun muut teki avantoa rannassa ja aluksi vaan sähelsi pihassa ties mitä, pentu hillui ympärillä ja tyrkytti lelua aika tiiviisti. Leikin sen kanssa eka pitkään vetoleikkiä ja sit heitin lelun kauas järvelle. Ajattelin, että jos se ei hae sitä takas, jääköön sinne. Mutta sehän toi sen!! Ei ihan käteen asti, kyllä se metrin päähän jää, mutta silti. Se aivan selkeesti aktiivisesti kävi tyrkyttämässä sitä vähän väliä, että jatketaan taas vetoa.

Mä en tajua mikä ihme tässä on. Kehittääkö se muka jotain painetta siitä kun kotona (ulkona) keskityn 100% siihen ja "vaadin" siltä leikkiä? Tuolla se oli nimenomaan sellanen että leikitän koiraa siinä ohessa kun seuraan muiden puuhia/pitelen avannon kaivajan lapiota tms, siis silleen että koira ei saanu ehkä ihan 100% huomiotani. Sit teen taas välillä jotain muuta ja kohta hyökätään jatkamaan leikkiä. Ihme, ihme juttu. Se toi heitetyn lelun myös pikkuveljelle ainakin. Eli ehkä se tästä kotonakin?