Läheisen vanhusten palvelutalon takapihalla, nurmikkokaistale joka osin viittää loivaan alamäkeen ja menee vinoon, illan kasteen kostuttama muttei kuitenkaan missään nimessä märkä, ruohon pituus ja tiheys sellanen normaali nurtsi. Tallasin jäljen paljain jaloin.

Nameja alussa 6 + askeli(ss)a 64 + lopussa 6. Ensin "vasemmalle viettävää suoraa" normaalilla askelvälillä, sitten raparperipiiraan jälkeen kaarros oikealle, niin että kulma oli yhteensä jotakuinkin 90 astetta, mutta loiva "banaani". Kaarroksessa tiiviimpi askellus, ei ihan jalanjäljet toisissaan kiinni, mutta selkeesti normaalia lyhyemmät välit. Nameina pääosin froliceja, joukossa yksi lihapulla, josta tuli jokunen pala. Koira oli syönyt "aamuruokansa" tossa klo 20 maissa, ja kuvittelin ettei sillä voi olla kummonen nälkä, mutta väärässä olin. Suorastaan liian ahne, ens kerralla muista tarkistaa että ei oo ihan tollanen hoppu imuroida nameja... no ei ihme kun se oikea aamuruoka jäi vähän niin ku välistä. :P

Ajoin oikein hyvin, välillä en nähnyt jälkeä/askelia itse ja tuntu vaikealta pidättää liinalla, kun en ollu ollenkaan varma onko se edes jäljen päällä koko koira. Jotain se vaan sieltä tasaiseen napsi, eli taisipa olla. Mua alko jo mietityttää että mentiinkö koko kaarroksen ohi, kun kuvittelin että se oli vähän aiemmin jo, mutta onneksi maltoin olla puuttumatta. Koirahan se meni ihan oikeessa kohdassa ja jonkun päässä vaan viiraa :P Kaarteen alun selvitti siis oikein hienosti, meinas mennä parikymmentä senttiä yli kunnes tajusi, että edessä ei olekaan mitään, ja palasi itse hienosti tsekkaamaan mihin se jatkuu. En puuttunut mitenkään, annoin vaan löysää narua, vaikka se vähän pyörähti taaksepäinkin etsiessään jälkeä uudestaan. Selkeesti kuitenkin häntä heilahti ja se oli hyvin tyytyväinen itseensä, kun löysi uuden suunnan. :) Mun mielestä nää on niin hienoja hetkiä, oikeastaan näihin kiteytyy se koko juttu miksi vastustan pelkkiä sohvakoiria niin syvästi... voiko koira koskaan olla niin onnellinen kuin silloin, kun se saa tehdä itselleen jotain näin luonnollista puuhaa? Kun se saa sopivasti haasteita ja selviää niistä täysin itsenäisesti?

No, kesken kaarteen jostain takaa metsästä kuulu jotain. Tai minä en kuullut, mutta koira pysähtyi, vilkaisi olkansa yli, vilkaisi sit minua, heilautti häntää ja jatkoi saman tien itse. Mentiin ehkä 5 askelta kunnes näin että nami on vähän oikella, ehkä 10-15cm päässä siitä mistä koira etsii, enkä tietenkään päästänyt sitä eteenpäin vaan pidätin. Sitten sillä herpaantui ihan kokonaan ja se kävi istumaan ja oli taas ihan tokomoodissa, "käske sä, mä en tee mitään itse". Odotin muutaman sekunnin, kauempaa en malttanut, ja kehoitin "jälki". Sain näyttää kädellä eteenpäin ja patistella sanallisesti useamman kerran ennen kuin se lähti. Loppuun oli siinä vaiheessa enää ehkä 5 askelta, onneksi se jäljesti ne hienosti ja saatoin palkita sen siitä. Se jätti ruutuun yhden kuudesta loppunamista ja kärtti jo multa jotain parempaa, ja taskusta löytyi kuin löytyikin (;)) taitavalle koiralle pieni kuivattu kanan kaula. Namii!

Lelua ei ollu, ja koira oli selkeesti vähän stressaantunut/paineistunut/whatever ja olis mielellään varmaan purkanut sen leikkiin. Innostin sen hyppelemään mua päin ja juostiin sinne alkuun mihin olin jättänyt muut kamppeet ja kenkäni. Pitää muistaa jatkossa ottaa lelu mukaan.

Mietin tota, että haittaakohan kun se jo lopussa selkeästi odottaa minulta jotain palkkaa, että haittaakohan se. Kääntyy mun puoleen ennen kun on ehtinyt syödä kaikkia nameja sieltä ruudustakaan. Ei luulis, kun kerran tavoitteena on päästä nameista joskus kokonaan eroon, ja opettaa että palkka tulee taskusta, niin eiköhän se oo ihan oikea suunta jo nyt? Musta vaan vähän vaikutti siltä, että sillä oli kauhee kiire loppuun, ja se oli jotenkin normaalia hätäisempi matkallakin. Saatto toki johtua vaan siitä että sillä oli liian kova nälkä, tai sitten se loppupalkka alkaa olla liian hyvä kun se alkaa rynniä sinne?