"Aamulenkki" siis 04.50-05.15 tai jotakin sellaista. Yölenkki. Vain-hullut-HERÄÄ-tähän-aikaan-lenkki.

Koirani on nykyään tosi harvoin vapaana, syystä että en muka viitsi ajaa autolla metsään (enkä tiedä missä on lähin metsä mihin saa auton jotenkin fiksusti myös parkkiin. Asumme Roihuvuoressa) ja lähi"metsässä" sitä ei uskalla irti pitää. Päivisin pelkään toisia koirakoita ja niiden luo karkaamisia, öisin riistaa, lähinnä jäniksiä.

Olen jo monena työaamuna (älkää luulko että muuten menisin moiseen aikaan ulos, voisin kyllä hyvin vielä olla yön jäljiltä hereillä, mutta että heräisin! never ever!) ajatellut, että kaipa sitä vois liinan kanssa pitää irti. Päätin että jänikset on ihmisiä pienempi paha: jos koira meinaa karata, voin rauhassa karjua niin jumalattomasti eikä kukaan kuule. Ihmiset siis. Jänikset ei myöskään soita eläinsuojeluvalvojalle jos tai kun annan koiran tuntea nahoissaan minkä mokan se oikeen tekikään. Jänisten edessä ei tarvii vaipua syvään häpeään ja harkita hirsipuuta. Eh, en tiedä mistä tää tulee, mutta musta ehkä hirveintä ever olis todellakin se että mun koira pääsis karkaamaan toisten luokse. :P

No, monena aamuna olen tosiaan ajatellut, että kaipa sitä vois tossa pitää liinan kanssa irti. Tiellä hyppivistä linnuista se ei juuri välitä ja ne kuitenkin katoaa niin pian, että ei niiden perään voi karata sen kummemmin. Toki se tukkapöllyä sais siitäkin, katsoa saa mutta perään ei juosta senttiäkään, mutta ei tartte pelätä että se juoksis auton alle asti tms... jänisten kohdalla pitää sit vaan itse olla valppaana ja huomata se ensin, ja antaa koiralle yks nätti käsky tulla luo, ja jos se ei toimi = reaktio ei ole välitön, karjaista niin maan saatanasti että pisketti suunnilleen laskee allensa. Nyt se kuolee auton alle -adrenaliiniryöpyn turvin musta varmasti lähtee ihan hirveä ääni. :P

Kädet tutisten sitten tänään laskin remmin käsistäni. Oltiin vielä nähty jänis pari minuuttia aiemmin, tai minä näin, koira ei. Jotenkin vaan päätin että ei sitä voi narun nokassakaan loppuelämäänsä pitää, ja yhden tutun kanssa oli just  juttua tästä... se kysyi mitä mä siinä pelkään, ja vastasin että sitä että se karkaa. Ihmisten tai riistan perään. Tuttu naurahti ja sano että ei hää vaa pelkää omiensa kanssa, jos lähtee niin sit lähtee ja saa selkäänsä, sen verran yksinkertainen juttu. En mä sitä ny ihan noin helppona pidä, mutta toisaalta kun ajattelen koko ajan että pidän koiraa taas irti kun se osaa olla irti.. niin miten sen oli tarkoitus oppia, ellei harjoittelemalla?

Musta tuli tällanen nyhverö sen Lotta-Vieno-nylkytykseltäni en kuule YHTÄÄN MITÄÄN -episodin jälkeen. Mut se oli eka kerta kun se ihan oikeasti ei reagoinut mitenkään MIHINKÄÄN mitä tein! Karjuin ja pamautin sitä (vahingossa) kameralla päähän ja edelleen ei mitään muuta ku nylkyti nylkyti. Mitä jos se vajoaa jäniksestä samanlaiseen transsiin, tai vastaan tosiaan tulis yllättäen vaikka juoksunarttu? Uuh, pyörryttää pelkkä ajatuskin...

No niin. Piski sai hepulikohtauksen huomatessaan olevansa irti. Kävelin tasaista vauhtia eteenpäin ja se jäi välillä vähän jälkeen ja kaahotti sit mut kiinni ja vähän ohikin. Mutta se piti tosi hyvin kontaktia, ei menny tiellä kovin kauas (liina on 4m ja sen pään ja mun välissä ei oikeastaan vissiin  ollu edes yhtä liinan mittaa = koiran etäisyys minusta alle 8m?). Mulla oli taskussa froliceja muutama kappale ja palkkailin sitä niillä, ja sit heiteltiin namia pitkää suoraa hiekkatietä eteen- ja taaksepäin, itse liikuin koko ajan ja koira säntäsi yksi kerrallaan namien perään. Kunnes jäljellä oli enää yksi ja tajusin että kantsii ny säästää jotain jos se jänis vaikka tuleekin kohta vastaan, niin selkäsaunan ohella on jotain kivaakin tarjolla! Vaan eipä tullu, ja oli kaikin puolin tosi hyvä fiilis kotiin palatessamme :)

Jatkamme tätä siis joka aamu. Ja ehdottomasti varaan osan sen aamuruuasta tonne, palkkaan sekä kontaktista että heittelen/piilotan sille nameja pitkin matkaa, jotta sillä on hyvä syy pysyä lähellä ja/tai kuulolla.