Niin se vaan täyttää vuoden, mamman pieni yllätyskoiranpentu. Ei mun vielä viime syksynä pitänyt mitään rakkia ottaa, mutta kas kun elämä ei aina mene niin kuin etukäteen on maalaillut.

Jos näin nyt edes saa sanoa, niin olen hyvin tyytyväinen siihen että juuri tämä pentu oli se viimeinen, jämä, joka oli mulle "ota tai jätä, muut on jo varattu". Ruotsissa olevasta nartusta ja uroksesta en kyllä tiedä yhtään mitään, mutta kaksi Suomessa olevaa Luksin veljeä.. no, sen kummemmin erittelemättä, toista en ole edes livenä nähnyt sitten pentujenhakureissun, onneksi mulle tuli juuri tuo.

Ajattelin jaaritella tähän jotain ajatuksia siitä missä mennään, missä olen onnistunut ja missä ehkä tekisin toisin, jos voisin.

8-viikkoinen pentu autoni takapenkillä viime lokakuussa ajoimme Sammatista Mikkeliin läpi yön. Välillä mä suunnilleen vapisin kauhusta kankeana, pentu kiljui välillä, olin varma että tästä ei tule mitään ja vedän itseni hirteen kun kaduttaa niin koko homma. Välillä mä maalailin meidän loistavaa tulavaisuutta, kuinka kisaamme tokossa heti 10kk ikärajan täytyttyä, suoritamme bh-kokeen päivää yli yksivuotiaana yms yms mainetta ja kunniaa. Nopeasti. Tää on eka asia, mikä mulla nyt tulee mieleen "puutteista". Se on aika pitkälti omaa aikaansaamattomuuttani, mutta on toi koirakin kyllä ihan kersa vielä. Kaikki rodut saati yksilöt ei kypsy samaa vauhtia, ja vaikka joku kisaa bordercolliellaan evl:ssä alta kaksivuotiaana, mun ei tartte tehdä samaa mudini kanssa. Me puhuttiin Ninan kanssa paimennusleirille/-ltä ajaessamme juuri tosta että miks pitää olla kauhea kiire. Keskivertomudi elää sen jonkun 12-15 vuotta, eiköhän siinä ajassa ehdi kisata lajissa jos toisessakin! Keskittyy ensin rakentamaan ne pohjat huolella, ja etenee koiran tahdissa, ei väkisin omaa kunnianhimoaan tyydyttääkseen. Mä otin jossain vaiheessa ihan hirveet paineet siitä, että Luksin toinen suomalainen veli harjoittelee jo evl:n liikkeitä (idioottirinkiä - L osaa vaan istua, ei ollenkaan mennä maahan tai tokoseistä käskystä, saati tehdä yhtäkään noista edes yksinään jäävänä. Tai edes seurata jotta vois tehdä oikeita jääviä! :D). No, niillä taas on käsittääkseni omat ongelmansa, julkisesta blogista olen ymmärtänyt että koira on esmes kauheen riistaviettinen eikä sitä juuri voi irti pitää. En kuuna kullan valkeana vaihtais omaani sellaseen.

Toinen asia mikä tulee heti mieleen "puutteina" on se, että en edelleenkään luota tohon piskiin ihan täysillä silloin kun se on kaverikoiran kanssa irti. Se liittyy varmasti osin koiran ikään, ja uskon ja toivon että tää korjaantuu jossain määrin itsekseen iän karttuessa. Pyrin siihen, että en prässää sitä turhaan ja pääosin pysyn aivan hiljaa sen leikkiessä kaverin kanssa. Kun se tulee itse luokse, palkkaan sen ruualla ja kehuilla. "Ole se kiva ihminen joka vie sen leikkimään kavereiden kanssa" on ehkä aika kiva ohje. Luksista näkee, että mitä harvemmin se on leikkinyt toisten kanssa, sitä enemmän se juopuu ja siten kuuroutuu siinä tilanteessa kun vihdoin pääsee hippasille. Säännöllinen leikkiminen auttais kovasti. Samoin  leikin kesto vaikuttaa, esmes juhannuksena Moralla ekaan tuntiin en edes yrittänyt huutaa sitä luokse, mutta kun koirat oli hillunu koko päivän ja oltiin vielä iltamyöhillä metsässä, huusin (kännissä sen enempää miettimättä, yeah right) sitä kesken painin ja hyvin tuli joka kerta. Kaverikoiran kanssa painiminen on yks parhaista jutuista ja mun on vaikea kilpailla sen kanssa, helpointa kun hyväksyn tän kun tilanne nyt tässä iässä ainakin vaan on se.

Kolmantena hermojen kiristäjänä toi ääntely. Muriseminen, se ei luojan kiitos juuri hauku. Mä en mahda sillekään oikeen mitään ja just äsken iltalenkillä koiraa kurittaessani päätin, että nyt otan itseäni taas niskasta kiinni ja unohdan rankomiset. Se ei auta. Viime päivinä se ei hiljene ollenkaan, voin retuuttaa sitä niskasta ja se vinkuu kun se inhoaa sitä, ja heti kun päästän irti, se jatkaa pörinää. Tänään rannalla pöläytin sen kerran selälleenkin kun vitutti se saakelin ohikulkijoille, jopa koirattomille, murraus. Kyllä se kellottaa ihan surkeena, mutta ylös päästyään jatkaa samaa. Vastaehdollistamalla saa paljon parempaa tulosta aikaan, ja muutenkin.. tästäkin me puhuttiin Ninan kanssa. :D Jos tietty rankaisu ei toimi tietyssä tilanteessa, niin minkä helvetin takia jatkaa sen käyttöä, ketä se oikeen palvelee? Aika keksiä jotain muuta!

Nyt alkaa väsyttää niin että jospa olis aika siirtyä niihin hyviin juttuihin.

Remmissä kävely. Se ei (no, 99%) vedä ja jos vetääkin, se "nojaa" pienesti remmiin, ei temmo etujalat ilmassa sutien tms järkyttävää. Se vaihtaa käskyllä puolta mun takaa kiertäen eikä mun tarvii siirtää remmiä kädestä toiseen. Se kiertää lyhtypylväät ja kaikki muut esteet oma-alotteisesti mun puolelta. Sitä on tosi mukava taluttaa.

Yksinolo ja kotona olo ylipäänsä (poislukien äänille murina). Meillä oli tossa yks päivä jääny jääkaapin ovi raolleen koko työpäiväksi, koira oli yli 8h yksin kotona, sen omat nakit ja avatut tonnikalapurkit jääkaapin alahyllyllä, ja kas, siellä ne odotti kaikki koskemattomina kun tultiin kotiin. Meillä on ollu ties miten monta kertaa hellalla (kaasuhella, koiran ei pitäis saada sitä itse päälle edes vahingossa) jotain pizzaa tai muuta ihanaa ruokaa yön yli, ja siellä pysyy. Pöydälle voin jättää mitä tahansa ja siellä odottaa edelleen. Jos lattialle tippuu jotain, koiralle ei yleensä tarvii edes sanoa "älä ota" - se ei yritäkään rynnätä ensimmäiseksi. Toisaalta pyynnöstä se tulee kyllä siivoamaan. :D Se ei tuhoa, sille on hyvin selvää mitkä on ihmisten kamoja ja mitkä koiran, esim. reppuja tai takkien taskuja se ei koskaan oo penkonu vaikka niiden sisällä olis mitä ihanaa. Toki ihan aluksi kaikki kiusaukset nostettiin pois sen ulottuvilta, kun ei oltu vahtimassa. Mun kaksi hiirihäkkiä ja rottala lojuu matalilla pöydillä/rotat välillä lattialla eikä tuu kuuloonkaan että koira kävis tiputtelemassa se alas tai hyppis niitä päin niin että ne häkit kaatuisi. Se tottelee alas-käskyä sohvilta yms poistumiseen, se tottelee pois-käskyä kun haluan syödä yksin, se jää mukisematta portin/oven taakse jos jätän sen eri tilaan yms.

Vapaana pito kun ollaan kahdestaan. Tänään tosiaan oltiin n. tunnin lenkillä tuossa hetki sitten. Alkumatkasta sain raivarin kun se vaan murisi parille koirakolle, eikä mikään mun käsky tai niskavilloista retuutus auttanut. Loppumatkasta mulla oli koira irti hiekkapoluilla, oltiin jo ihan kotikulmilla tulossa parin talon "pihan vierustaa" kun koira tuli jalkoihin ja murisi vasemmalle. Kappas vain, siellähän menee toinen koirakko! "Anna olla" -käskyllä se lopetti, kehaisin hyvä, kannustin "mene", jolla sain sen jatkamaan meidän polkua pitkin, kehaisin taas ja syötiin vähän namiakin. Mä en tiedä miksi pelkään että se karkaisi jonkun luokse, kun se ei ole KOSKAAN osoittanut aikomustakaan sellaisesta. Päin vastoin se normaalisti saattaa mennä aika kaukanakin, mutta muita bongatessaan tulee ihan jalkoihin ja ilmaisee ne muut murinallaan mulle. Olen mä tätä sille yrittänyt opettaakin, tai vahvistanut sen oma-alotteisesti tarjoamaa käytöstä, mutta ei tää silti mun ansiota mitenkään ole... tää ominaisuus vaan on siinä ja rakastan sitä ihan hulluna.

Ja ehkä se paras juttu mitä jaksan edelleen joka päivä ihailla, ja mikä välillä myös ottaa mua päähän. Kun olen huonolla tuulella, ärsynyt omista syistäni tai vaikka koiralle. Se ei juuri masennu, se on lähes aina hyvällä tuulella. Kun murahdan että mee ny hittoon siitä, se menee hetkeks pois ja tulee kohta takas toisesta suunasta, että no käviskö tää sitten. Tai kun olen syömässä ja se tuo mulle lelua, ja sanon että ei nyt ku syön. Sama toistuu, ärähdän että ei tosiaan nyt. Se menee toiseen huoneeseen, palaa toisen lelun kanssa ja tulee mun eri puolelle, että no entä nyt, ihan eri tilanne, joko nyt! Ja mua alkaa naurattaa ihan väkisinkin. :D Sellainen yleinen positiivisuus, kyltymättömyys ja jaksaminen. Koskee edellisen lisäksi myös harrastuksia. Mä kiitän luojaani edelleen päivittäin siitä että en päätynyt hovawarttiin...

No, jos lyhyesti vielä tulevaisuutta. Nää on aina tavallaan niin tyhmiä juttuja sanoa ääneen, kun ei voi yhtään tietää miten asiat tulee menemään. Jos koira osoittaa kyllästymisen merkkejä tai sille tulee kauhee murkkukausi, pidetään x kuukautta totaalitaukoa, ja heti heitti kaikki pläänit uusiksi. JOS asiat jatkuu suunnilleen samaan malliin, niin haaveilen että ennen 2vee synttäreitä ollaan suoritettu BH-koe ja korkattu tokon alokasluokka. Jälkitreenejä on tarkoitus jatkaa tositarkoituksella lumien tuloon saakka, samoin esineruutua. Tokossa/tottiksessa hiotaan se seuraaminen joten kuten oikeanlaiseksi, että sitä voi edes seuraamiseksi kutsua, ja sitten opetellaan käskyt maahan ja seiso. Maahan-käskyn oppimisen jälkeen treenataan paikalla oloja hyvin järjestelmällisesti, meinasin ihan tehdä listan eri häiriöistä ja paikoista missä sitä teemme. Sitten opetellaan jääviä liikkeitä. Syksyllä toivottavasti päästään agilityn alkeiskurssille, jossa treenit on 1,5h kerran viikossa. Sitäkin siis ihan suht tositarkoituksella. Mä olen vähän sellainen että en halua harrastaa vaan omaksi iloksi, kyllä sitä on kisoissa mitattava millä tasolla mennään. Vaikka jännitän ja stressaan niitä ihan sairaasti. :P Ja jos vaan keksin jonkun tarpeeksi lähellä olevan paikan missä paimennusta vois treenata, sitäkin olis niin ihanaa päästä edes kerran kuussa tms tekemään.

Nyt lähdemme nukkumaan. Huomenna ruuaksi synttärikakkua, kuvia tulee perästä :) Kiitos Sannalle maailman parhaasta koirasta!

----