Mentiin kuin mentiin uudestaan se kymmenen kilsan kierros! Tällä kertaa mulla oli itselleni patonki ja vettä + koiralle possunkorva mukana. Kamerankin muistin. Koira oli fleksissä ja se oli varsin kätevä niin kauan kun ihmisiä ei tullut vastaan. Ohituksissa se EI OLE kätevä. Minä en vaan osaa.

*yksi ihminen, juokseva suunnistaja (?), yllätti meidät metsässä kun mulla oli koira irti. Se tuli AIVAN tyhjästä ja tupsahdettiin parin metrin päähän siitä. En tajua, mutta L ei huomannu sitä, tai sitten se ei vaan mitenkään reagoinu. Koira oli ehkä 5m mun edellä ja suunnistaja tuli sivusta meitä kohti. Minä olin paskantaa housuuni säikähdyksestä. Sain suustani jonkun omituisen "tuus täällä!" -hihkaisun, koira tuli aivan nätisti luokse, namitin ja kytkin sen. Suunnistaja pinkoi ohi. Huhheijaa, sydän hakkas pitkään.

*hyvä ku oltiin siitä toivuttu, edestä tuli vastaan novascotiannoutaja ja sauvakävelijä-äijä. L alko murisemaan jo kaukaa ja se toinen rähjäs ja kisko remmi pitkällä meitä kohti. Käveltiin ihan suht hyvin ohi. Sen jälkeen loppuaikana tuli pari muuta koiraa vastaan, ne ohitettiin hiirenhiljaa, namin arvoisesti. :) Sit se tolleri tuli uudestaan ihan lopussa, nekin oli varmaan kiertäny sen saman lenkin mutta eri suuntaan. L tarjosi itse seuraamista jo kaukaa kun nähtiin ne edessä. En tiedä mitä ajattelin, vissiin ottaa sen käskyn alle vasta lähempänä. Koira sit meni mun edelle kun en mitään sille sanonu. Ihan lähellä pyysin hiljaa "Luksi", ja se a) kuuli sen ja b) tuli takas seuraamaan. Mentiin oikeen hienosti ja hiljaa ohitse. :)

*Käveltiin siis pääosin pururataa pitkin ja silloin koira oli aina fleksissä, mutta pysähdyttiin eka metsäaukiolle irtoilemaan, sit uimapaikalle (koira muisti sen toissapäiväsestä ja vei mut itse sinne :D), ja kolmannen kerran hakkuuaukiolle syömään eväitä ja vielä vähän kaahottamaan.

*jotain jännää siellä oli liikkunu, ehkä vaan paljon marjastajia, riistaa, tai juoksuinen narttu, tai jotain. Toi tsekkasi ja merkkasi (ei koivennosto, vaan ilmoittaa mulle että tuolla on jotain) ihan sairaan monta polkua ja olis halunnu lähteä niille. Ehkä siellä oikeesti oli ihmisiä, ei mikään poissuljettu juttu sekään, tietysti. Hämmensi kyllä mua silti. Yhdessä metsässä ihan kodin lähellä se oli aivan häntä koipien välissä, ja sit muakin alko ahdistaa että onko tästä just menny joku fakin karhu ja kohta kuallaan.

Tässä Luksin fiiliksiä:

Tässä me koukattiin polulta ekaa kertaa metsään ja pääsin irti. Heiteltiin vähän keppiä tuolla hakkuuaukiolla. Mut sit toi alko penkoa reppuaan ja mua aina huolestuttaa se, ja sitä on pakko vahtia ihan vierestä ettei se vaan unohda mua matkasta.

 

Tule!

 

Tule säkin välillä vähän nopeemmin sieltä!

 

Ah, muistin sen polun mistä viimeeks käännyttiin uimaan, ja johdatin meidät ihan itse sinne rantaan taas. Ensin sukelsin rantavedestä ainakin neljä metriä pitkän ihmeellisen nauhan. Kuulemma se oli jotain kaapelia. Se yritti hyökätä mun kimppuun ja sain siitä raivarit, ja ravistin sitä niin että se varmasti kuoli. Kun siitä selvittiin, etsin mieleisen kepin ja sanoin että nyt heitellään tätä. Tässä tulen:

 

Toi räiskiminen on huisin hauskaa, mutta kyllä mua huimaa kun jalat ei yllä enää pohjaan. Kerran taisin vahingossa hypätä vähän turhan pitkälle, ja sen jälkeen olinkin sitten tarkka siitä että vesiraja menee suunnilleen tälleen. Niin ja hei, noi kasvit oli sitten hitsin kivoja kiskottavia!

 

Loiskis!

 

Mä en oo mikään turhan vaatimaton äijä!

 

Tässä vielä lyhyt loiskisnäyte. Videolinkki [tällä kertaa ei photobucketissa vaan avi].

Sit ku olin kuulemma lutrannu jo tarpeeksi, sain repusta puolikkaan possunkorvan. Mähän sanoin jo alussa, että sitä repun penkomista kandee pitää silmällä! Kuvassa näkyy myös kuallu kaapeli. Toi mamman töppönen on vähän nolo, mut yhtäkkiä sieltä metsästä alko kuulua jotain rapinaa ja mä luulin että joku hyökkää. Tosiäijänähän mä sit otin mun safkat ja siirryin mamman taakse murisemaan. Se vaan tyrskähti nauramaan, ja sano jotain jostain linnuista mitä mudit ei näköjään huomannu. Täh? Paree kuitenkin syödä ihan lähellä, ku ei sitä koskaan tiedä, ja toi jalka olis varmasti suojellu mua.

 

Sit me talsittiin aika kauan. Sain pysähdellä melkeen aina kun halusin ja haistella pitkään. Ah, koiran elämää! Toi kyykki välillä puskiin kun mä jäin haistelemaan, ja menin sit kattomaan mitä siellä oikeen on. Se mätti jotain suuhunsa ja hetken katsomisen jälkeen mäkin kokeilin. Oli ne aika hyviä ku jotain siitä puskasta vihdoin löysin, mut kivempaa toki oli kun toi anto mulle kädestä. Jossei muistanu antaa tarpeeks tiheeseen, mun kuono silleen vienosti meni vähä muistuttamaan.

 

Alko kuulemma olla nälkä - mullakin! - ja mentiin polulta vähän syrjään, sellaselle isolle aukiolle. Pääsin taas narusta irti, ja mähän vedin kunnon rundit siellä! Tyyppi istu kannon nokkaan ja mä siinä viihdytin itse itseäni. Kysyin kyllä että ei kai haittaa jos leikin virtahepoa, ja se vaan nauro että lutraa ny tällä kertaa ihan vapaasti minkä tahdot. No mä sit lutrasin. Uskotteko?

 

Kun huomasin että se syö patonkia, menin kysymään että olisko mullekin jotain. Se käski mut pois ja olin niin kiltti että tottelin oikeen nätisti. Kannatti, nimittäin sit se sano että tosta hyvästä saat sittenkin vähän. Se vaan heitti niitä patongin murusia pitkin maita ja mantuja, kuulemma pitää käyttää nenää ja etsiä ne tuolta rutikuivien oksien seasta jos meinaa syödä. No etsinhän mä. Olen siinä aika haka.

 

Eväät oli jo loppu ja toi vaan jäi nököttämään kannolle. Kuulemma aurinko paisto niin ihanasti ja oli vaan täydellinen hiljaisuus ja rauha. Pyh, täällä mitään rauhallista ole, mä päätin kaivautua sen kannon alle. Tiesin että silleen sen saa ylös, kun se kammoaa noita juuria ihan sekopäänä eikä jääny odottomaan että sieltä lentää jotain sattumia sen päälle.

Hitsi että oli kivaa, mutta nyt oon aika väsynyt poika! Hauskaa viikonloppua kaikille toivottaa mister L :)