Oltiin käyty pienellä puolen tunnin lenkillä ja tultu jo omaan puistoon. Ajattelin että kävellään hakemaan pyörä kotoa ja ajetaan puiston läpi sellanen minuutin-parin rundi. Puistossa olikin ihan hemmetisti väkeä, pikkulauantai nääs... :S Mudinpoikanen selvisi villojen pörhistelyllä, ääntäkään siitä ei päässy, vaikka ne pyöräilijät yms remuajat oli minustakin aika epäilyttäviä siellä pimeän puolella. Joku vielä lastasi autoa ja kolisteli siinä pimeessä jollain jalkaväkimuseon rakennuksella.

En halunnut lähteä sellaisten sekaan pyöräilemään, joten päätin että päästän koiran irti siellä toisessa reunassa ja yllytän sen vetämään parit hepulit, jotta se saa edes vähän oikoa kinttujaan. Mitään lelua ei ollu mukana. Heitellään keppiä. Patistelin koiran oikeen etsimään.

No, me heiteltiin vähän aikaa. Koira oli jotenkin omituinen, se näytti menevän n. parinkymmenen metrin päähän (sillä oli vilkkuvalo pannassa, en olis muuten nähny koko koiraa) ja haisteli keppiään siellä. Tää toistu pari kertaa eri suuntiin, se tuli mun kautta kun kyykistyin ja kutsuin sitä. Sitten tuli mieleen, että onko sillä koko keppiä enää, haisteleeko se jotain jäniksen jälkiä tms. Jotain se siellä kyyristeli kovasti. Kutsuin sen täällä-käskyllä luo, tuli oikeen hienosti ja kovaa. Keppi edelleen suussa. Olisin antanu namia luoksetulosta mutta koira vaan pureskeli keppiä. Peruutin ja käskin uudestaan "täällä" ties miten monta kertaa. Normaalisti se pudottaa sen kepin tai minkä tahansa kun tietää itsekin saavansa namia. Mulla alko ääni nousta, onko se joku jäniksen kusema risu kun siitä ei voi millään luopua. Pyysin muistaakseni myös "kiitos" ja lopulta otin koiraa villoista kiinni ja jyrähdin että kuuntele ny saatana kun puhun sulle. Se oli ihan surkeena mutta keppi edelleen suussa.

Ja siinä vaiheessa kun tajusin mistä on kyse, olin paitsi pillahtaa itkuun kun olin aivan turhaan kovistellut sitä, sain kauhean paniikin kun siellä me oltiin pimeessä keskenämme, ei ketään missään, ei edes valoa. Koira alko saman tien tehdä oksennuseleitä ja mä näin sieluni silmin että nyt siltä loppuu happi. Joo, sillä oli se risu poikittain suussa ja se oli koko ajan yrittänyt kakoa sitä ulos, siis jo pitkään, minuuttitolkulla yhteensä. :( Vitut se mitään jänisten jälkiä missään vaiheessa siellä haisteli kun yritti kyyristellä keppiä suustansa!!

No, kyykkyyn ja mudi kainaloon, joku hätäisen ystävällinen sana kaiken sen kovistelun jälkeen ja käsi suuhun koko ajan kalvavien hampaiden sekaan. Ei meinaa löytyä, hetken luulin että se tukos on niin syvällä että koira kuolee mun käsiin enkä mitenkään yllä koko keppiin. Mudi jauhaa ja kakoo edelleen mutta ei vahingossakaan pure mua käteen vaikka mulla on koko nyrkki sen kidassa. Tuherran itkua kun saan sen sormiini. Ei se ole kurkussa asti, se on yläleuassa ylähampaiden välissä poikittain. Ihan pirun tiukassa, ja kävi mielessä että rikonko enemmän kun väännän sen väkisin poikki, mutta eipä siinä oikeen muutakaan voinut. Ei se onneksi ollut paksu, joku max sormen levyinen, mutta aika kuivaa puuta ja sain sen kammettua irti.

Mudi toipui nopeasti ja oli eniten ehkä hämillään siitä kun minä lakosin märälle, jäähuurteiselle nurtsille ja nyyhkin pitkään sen turkkiin... silitin sen kaulaa ja kurkkua ja sormet tuli märiksi ja olin varma että se on verta, mutta mudin pannan valo onneksi vakuutti mulle kerta toisensa jälkeen että mun sormet ei värjäänny mihinkään.

Kotona tutkailin sen suuta kunnon valon kanssa enkä nähnyt siellä mitään. Kovin syvälle en tietenkään näe, enkä mä nyt enää osaa yhtään sanoa missä kohdassa se oli.

Tarinan opetus, ja mä sanon tän nyt viimeistä kertaa itselleni: LUOTA SIIHEN KOIRAAN VITUN URPO!! Täst lähtien mulle ei enää koskaan ikinä milloinkaan tule ensimmäisenä mieleen että se vaan haistattelee jonkun risun kanssa, kun se vaikuttaa viis veisaavan mun käskyistä, tai toteuttaa ne tolleen puoliksi. En edes muista koska mulla olis ollu näin hirveän syyllinen olo ja kertakaikkisen lyöty mieli. Ja se on paljon se, tässä kun on ollu ties mitä tuskaa viime aikoina muutenkin. Mun koira on rakastanut mua aina kun olen parkunut mennyttä parisuhdetta ja kaiken maailman ongelmiani, se ei ole koskaan epäillyt mua, se on aina vaan ollut läsnä ja pitänyt mut jotenkin järjissäni, ja mä kostan sen syyttämällä sitä automaattisesti jo ennen kun olen edes varma mikä oli rikos.