Vihaan koko koiraa. Pahinta on ehkä se että vihaan oikeasti. Häviäisipä se vaan pois. Vituttaa katsella sitä nurkissani ja vituttaa olla sen kanssa ulkona. Vituttaa tapella sen kanssa joka asiasta, vituttaa kun se on ihan vittupää ja vituttaa että minä olen ihan yhtä typerä. Se on koira, murrosikäinen raivostuttava uros, mutta silti, se on vain koira. En vaan voi itselleni mitään ja pinna on valmiiksi niin kireällä, että meidän päivät on ihan helvettiä juuri nyt. Olemme siinä tilassa että minkäänlaista "hyvä" -sanaa täällä ei kuulu, ei todellakaan. Täällä ei oikeastaan kuulu mitään muutakaan, ilmaisen sille syvällä huokauksella tai remmistä nyppäämällä (vetää, räyhää, jää jälkeen, the ongelmat) kun olen tyytymätön, muuten ei sanoja tuhlata. Minä asun keittiössä ja koira asuu olkkarissa. Kyllä se päivittäin tänne yrittää, ei tartte ku nostaa katse ja mulkaista niin painelee takas omalle puolelleen, ja siellä pysyy. Ulkoa sisälle tultaessa sillä ei ole lupaa lähteä eteisestä ennen vapautusta. "Ole hyvä" -vapautus on muuttunut hyytäväksi "häivy" -sanaksi.

Irti se ei ole ollut koko viikon aikana. Kuvittelen, että kohta jos päästäisin, se varmaan lähtisi vaan menemään. Hyvästi, muija.

Olen todella miettinyt miksi en vaan myy sitä pois. Koiraharrastuksen pitäisi olla kivaa, siitä on tarkoitus olla iloa, sen on tarkoitus olla voimavara. Sitä se ei juuri nyt mulle ole, enkä tiedä koska alkaa taas olemaan, jos koskaan. Koko elämä on ihan yhtä vitusta, ei sillä. Yllättävää on kuitenkin että tähän saakka olen aina kokenut että eläimet on viimeistään se mikä mut pitää järjissäni, mutta nyt vaan vihaan niitäkin kaikkia. Kadotkaa vaan pois, voi kun voisimme kaikki vaan kadota maailmankartalta.

:(