Eilen yöllä lenkillä koirani allkoi taas jossain vaiheessa bongailemaan isoja lumikasoja, joiden päälle se kiipeää. Mä opetin sille vähälumiseen tai siis lumikasattomaan aikaan isojen kivien, kantojen yms päälle kiipeämisen, se oli hauska temppu ja mudi tykkäsi siitä kovasti. Silloinkin se bongaili lenkillä itse sopivia kohteita ja sinkosi päälle ihan pyytämättä. Hienoa, koirani on oma-alotteinen.

Lumikasojen päälle kiipeily alkoi 1,5 viikon helsingin loman aikana. Mun mielestä tää on jonkinlainen häiriökäytös, koira ei päässyt tuona aikana ollenkaan irti, eikä sen kanssa tehty tottista tms töitä. Se keksi keinon liikuttaa itse itseään remmin tai fleksin nokassa. Ehkä se muisti myös taustalla ton mitä minä sille olin alkutalvesta opettanut.

Kun koira tuli takaisin, mulla meni välittömästi hermot tohon. Se teki sitä melkeen koko ajan. Se könyää myös lumipenkkoihin ja hyppii sieltä jalkakäytävälle ja remuaa ihan hulluna. Ei hyvä, hermo menee, ja se ei todellakaan vastaa mun käsitystä siististä remmikäytöksestä kaupunkialueella. Kielsin koiraa aina kun se teki sitä. Vähän aikaa olikin ihan jees, pari päivää sitten se tuiskahti turvalleen isosta kinoksesta ja hetken luulin että nyt kävi pahasti. Ei vissiin kuitenkaan. Eilen sai taas puuttua ihan rankalla kädellä, ei meinannut mennä jakeluun. Käytän tuttua "alas"-käskyä jo kun näen että nyt meinaa lähteä.

Eilisellä lenkillä oli aikaa ajatella, ja minä mietin miten epäloogista koiran koulutus oikeastaan onkaan. Treenihetkenä toivon, että se on aktiivinen ja tarjoaa kaikenlaista pyytämättä. Olin itse nimenomaan passiivinen ja odotin että koira juoksee kivelle, saa naksun, palaa hakemaan palkan minulta, ja juoksee uudestaan kivelle. Tälleen saa sujuvasti heti seuraavan toiston palkan jälkeen. Sama koskee montaa muutakin liikettä, vaikkapa tassun antaminen, tavaroiden kantaminen yms.

Arjessa kuitenkin koiran oma-alotteisuus ja ilman pyyntlä jonkun asian toteuttaminen ärsyttäää minua. Ärsyttää on ehkä vähän voimakas sana. Ei aina ärsytä, mutta välillä. Niinkuin juuri eilen. Koira vaan tarjoaa oppimaansa lumipenkkaan syöksymistä, kun sillä on tylsä hetki lenkillä, ja minä kiristelen hampaita ja mutisen että vttuprkleonkosunpakko. Tai kun se kantaa kotona mun kenkiä ja tumppuja mulle, kun yritän tehdä jotain muuta, ja piskillä on tylsää? Tai antaa tassua kun juon kahvia ja se kuvittelee että sillä saa kahvileipää? Tai tunkee jalkojen väliin kun teen ruokaa itselleni?

Oikeastaan se avainsana on kai ärsykekontrolli. Lumipenkkoihin meneminen ainakin on noista niin itsessään palkitsevaa, että se on ihan se ja sama saako se minulta vielä jotain. Näemmä se on niin kivaa, että kannattaa kestää torut ja fyysiset rauhoittamispitelytkin ja silti voi vähän ajan kuluttua taas jatkaa. Ja muutenkin.. siis eikö ole kauhean epäloogista, että koulutusvaiheessa koiraa palkataan kovasti sen omista yrityksistä, ja valmiissa liikkeessä sen ei oo tarkoitus tehdä yhtään mitään ennen käskyä (tai 'vihjettä'?)?