Koska viimeisen vuorokauden aikana ei ole tapahtunut mitään muuta mainitsemisen arvoista, ja koska onhan tämäkin pienoinen ihme, niin mikä jottei rustataan se ylös.

Aamupissalle noin kymmenen aikaan. Oma koira fleksissä, pysähtyy pihalta jalkakäytävälle tullessa kuten aina. Kadun toisella puolella valtava venäjänvinttikoira, joka alkaa huutaa. Luksi murisee silleen kohtuullisen hillitysti, ja kävelee eteenpäin, siis kadulle. Pysäytän sen odota-käskyllä. Koira tulee itse mun viereen. Sanon että ei tartte ja se päästää vielä parit tosi vaimeat murinat, venakkokin taisi hiljentyä. odotellaan että ne menisi pois jotta päästään kadun yli ja puistoon, mutta ne jäikin siihen toljottamaan. Kävellään sitten toiseen suuntaan, L koettaa vielä pari kertaa kääntyä katsomaan ja pienesti pärisemään. Käsken sen arkiseuraamaan. Keskittyi oikein hienosti siihen. Onneksi oli nappuloita taskussa!

Pyörähdettiin ehkä 10min puistossa ja eikö ne ole takaisin tullessa siinä samassa paikassa edelleen. Venakko alkaa huutaa taas oikeen huolella, tyyppi joutuu pitämään sitä kaksin käsin kun se tempoo. Mennään kadun yli, Luksilla meinaa askel kaartaa vähän niiden suuntaan ja pientä, huomatkaa PIENTÄ (joku on vähän ylpeä, joo) murinaa. Kutsun nätisti "täällä"-huomiokäskyllä ja koirani ignooraa venakon ihan täysin keskittyen minuun. Heittelin sille nappuloita jalkakäytävälle etenemissuuntaan ja se pelasi ihan täysillä niillä, venakko sekosi siitä entisestään ja möykkä sen kun paheni. Minä olin niin ylpeä niin ylpeä! Pieni juttu varmaan monelle, mutta mulle tuli kovasti uskoa taas että kyllä tosta vielä kalu joskus tulee. :)