Eilisiltapäivänä alkoi. Kutsukaa sitä miksi haluatte, minä sanon koiraa vittupääksi.

Ei kuule, ei näe, ei ymmärrä, eikä edes tottele kun muistutan. Nätisti sanomalla ei mene jakeluun, se ei korvaansa lotkauta (ulkona). Jo tämä on aika pöyristyttävää, kyllä se yleensä on sentään käskyjä kuunnellut. Mä en vieläkään osaa suuttua sille niin, että koira uskoo mutta itsellä ei samalla kohoa verenpaine ja vitutuskäyrä. Kun saa koko ajan olla sanomassa - tai riittäisi edes se sanominen, mutta kun saa korottaa ääntä ja ihan oikeasti napata koiraa villoista, että mitä vittua sä luulet tekeväsi! - niin kumpikaan meistä ei ehdi kunnolla rauhoittua välillä, ja jessus että on kyllä taas kiva tunnelma täällä talossa.

Erityisesti ohitukset aivan penkin alle, eilisiltana yksi ja aamulla yksi. Mua niin masentaa se taas. En tiedä yhtään mistä se räyhä johtuu ja mitä mun pitäisi tehdä. Teen mitä tahansa, ei auta. Okei okei, onhan meillä mennyt välillä hyvin, mutta sitä suuremmalal syyllä on niin vaikea kestää kun tulee takapakkia. Terveisin miss perfektionisti, joka ei kestä elämässä muutenkaan sitä, että asioita vaan tapahtuu eikä mikään mitä teen vaikuta mitenkään.

(Ei, emme jättäneet agilityä kuitenkaan vain tämän takia väliin. Autosta meni akku lauantaina, mulla on toinen käsi paskana, ja näiden takia vähät huvitti vaikka olisin kyllä varmasti saanut jonkun antamaan autoon virtaa tai heittämään meidät sinne. Hittoako sinne kikkailee itseään kylmään värjöttelemään kun on jo valmiiks hermot räjähtämässä ja koiralla kuuloelimet totaalisen hukassa?)

Muutenvaanvanhakuva. Yritä nyt vaan taas kaivaa sitä jaksamista jostakin, yritä.