Luksi tässä moi. Olipa taas aikamoinen viikonloppu. Mun kaveri Tytti ja sen isi Jouni tuli perjantaina illalla meille tänne mökille. Mun äipällä on ollu pitkään vapaata, kun melkeen joka päivä tai yö sataa vettä, eikä sillä oo töitä silloin. Mun mielestä se on kyllä eri kivaa, kun ei tartte olla yhtään yksin. Jotain se vaan sanoi, että täytyy sitten elokuun lopussa ennen kaupunkiin paluuta totuttaa mudi vähän vähempään, nyt kuulemma ollaan aivan liikaa metsässä ja pihassa ja syksyllä koittaa karu paluu arkeen. Hmpf. Mä asuisin mieluiten just tälleen, en haluu palata mihinkään.

Mun seuraavaan tokokokeeseen on niin pitkä aika, ja koska kuulemma osaan jo alokasluokan liikkeet eikä niitä samoja kannata viittä viikkoa hinkata, me ehditään treenata tässä välissä avoimen liikkeitä. Nouto on yksi niistä. Säästötalossa 2kg kapulat makso kuulemma tosi vähän, ja sain sit sellasen, vaikka tartten sitä vasta joskus sadan vuoden kuluttua pk-kokeissa. En eka ihan tajunnu miten painava se on, ja tiputin sen pari kertaa vahingossa äipän varpaille, mistä se ei tykänny. No, hittoako kouluttaa mudikoiraa paljain jaloin ja vähissä vaatteissa muutenkaan! Taisin raapia sen mahaankin pienet jäljet ku vähän innostuin hyppäämään.

Perjantaina me käytiin lenkillä uppoavilla saarilla. Se on sellanen lampi, missä kelluu rannassa sammalmättäitä, vähän niin kuin pieniä saaria, jos en oo jo kertonu aiemmin. Niihin mahtuu just mudi tai tyttirotu seisomaan. Ekalla kerralla mä tietty hyppäsin niille, mutta sit alko jalat kastua ja maa hävisi tassujen alta, ja tyypit vielä nauro mahojaan pidellen. Sen jälkeen en oo oikeen enää arvannu hyppiä sinne. Tytti hoitaa sen mun puolesta, se on niin kaunis mutta ah niin tyhmä nainen, että ei se taida ees tajuta mitään. Oltiin varmaan jotain kolme tuntia yhteensä, oli ihan huippukivaa.

Lauantaina me oltiin pari kertaa lenkillä, eka aamupäivällä lähimetsissä, ja sit illalla käytiin pyöräilemässä. Siinä välissä päivällä me mentiin veneellä Saareen. Saari on sellanen kallioluoto ja siellä rannan puolella on tosi matalaa lutakkoa, josta mudinkin olis hyvä mennä uimaan. Niin ne sano. Mä leikin uimalelulla mieluummin ihan siinä tukevan maan puolella.

Me ollaan Tytin kaa niin läheisii että tälleen just pystytään leikkimään. Mut sit kun se ei usko mun murinoita niin en kyllä viitti enää vastustaa, vaan annan sen voittaa. Nainen on parasta pitää tyytyväisenä, eiks ni?

Mun äippä huijasi mua tosi törkeesti ja otti veneen ja lähti vastarannalle, ku en huomannu koko ajan vahtia sitä! Se huus mua sieltä ja huusin vastaukseksi takasin, että tuu hemmetti hakemaan, mä en pääse sinne! Piti ihan istua miettimään että mitä tässä nyt tekis, kun se vaan käveli yhä kauemmas metsään, ja alko tulla jo kauhea hätä. Mut kyllä se sit tuli sieltä lopulta takas, kun tarpeeksi kiljuin. Huh.

Pois lähtiessä ne pakkasi kaikki tavarat mutta unohti meidät koirat saareen. Ne ajo vähän matkan päähän pienelle kivelle odottamaan. Tytti-petturi lähti heti uimaan perään ja pääsi kyytiin. Mä turvauduin taas kiljumiseen. Äippä yritti pitkään houkutella mua, mutta se matka tuntu kauheen pitkältä. Se yritti väittää, että uit pari metriä niin ottaa jalat taas pohjaan, kun siellä on isoja litteitä kiviä, sellasella se kuulemma itsekin seisoi. En vaan kiljumiseltani oikeen kuunnellu. Lopulta sillä alko vissiin mennä vähän hermo, ja sen kutsut muuttui houkutteluista käskyiksi, ja sit kun se uhkasi että jättää mut sinne jos en ala nyt tulla, niin päätin että kai mun on uitava. Selvisin elossa! Uh, oli kyl aika huima juttu.

Illalla ne pystytti tohon pihaan teltan, ja sano että nyt harjotellaan ulkona nukkumista oikeaa vaellusta varten. Fine, sopii mulle. Paremmin siellä nukutti ku sisällä, ku oli kerrankin sopivan viilee, että pysty nukkumaan äipän vieressä hikoamatta kuoliaaks, niinku sisällä käy.

Sunnuntaina ne sitten sano, että mää en oikeen osaa uida, ja kaivo jostain peräkammarista jonku ihme jutun. Oon niin tottunu että mun päälle puetaan kaikkea, ja menin siihenkin ihan suosiolla:

Sit äippä houkutteli mut rannasta pari kertaa luokseen. Menin ihan kiltisti. Se kanto mut vähän kauemmas ja päästi takas rantaan. Vähän meinas kyl tulla paniikki edelleen, mut toi punanen juttu autto mua pysymään pinnalla. En nyt oikeen tajuu miks ne niin kovasti tykkää uimisesta. Väittävät, että kunhan opin luottamaan itseeni ja pinnalla pysymiseen, tykkään siitä kuitenki. Enpä tiijä.

Mentiin sit siinä viiden maissa sisälle, olikin jo torkkujen aika, mut emmä ehtiny nukkua ees puolta tuntia kun ne halus uudestaan lenkille. Oli kuulemma niin kaunis sää. Olisinhan mä innoissani lähteny, mutta oli toinen etujalka niin kipee, että en pystyny kunnolla astumaan sille. Leikin kuitenki vähän Tytin kanssa, aina ku lähetään johonki, ni pitää antaa sille kyytiä. Tyypit kuitenki keskeytti ja otti mut takas sisälle ja käänsi ja väänsi. Mielelläni mä makasin sohvalla, pistin silmät kiinni ja sanoin että tutkikaa vaan. Oon jo oppinu että kun on kiltisti, niin saa tutkimuskeksin. Sit ku oon syöny sen, niin tuun aina takas, ja sanon että tutki mua lisää. No, nyt olin sit kuulemma aika kovasti uupunut, ja kun ne vei mut uudelleen ulos, astuin jalalle vielä vähemmän. Siis en niinku ollenkaan, kun se oli ihan kauheen kipee. Nuoleminenkaan ei auttanu. Äippä nosti mut takas sohvalle, ja makasinkin siinä niin koomaisen näköisenä, että se soitti eläinlääkärille. Oltais kuulemma saatu mennä, mutta lopulta äippä päätti, että ootellaan vielä kotona jos jalka alkaa turpoamaan tai musta tulee tosi poissaoleva. Lääkäri sano sille, että oireet ei ihan täsmänneet käärmeen puremaan, ja äippäkin oli hyvin ihmeissään siitä, olisko pihassa muka ollut käärme niin että kukaan ei huomannut mutta se ehti purra kuitenkin mudia. Sain useaan kertaan maksalaatikolla maustettua vettä, jee! Nesteyttämiseksi ne sitä kutsui. Sopi mulle. Se tarjoiltiin sänkyyn asti, ja niin huonona en ikinä oo ollu ettenkö muistais murista Tytille, että turha kuvitella tulevansa osingoille. Aloin sit illan mittaan piristyä ja pikkasen tapailla jalkaa maahankin. Ne jätti mut kuitenkin sisälle kun menivät saunomaan, etten ala pihalla riehumaan Tytin kanssa. Sit kun ne joskus puolen yön jälkeen tuli sieltä takas, ja otti Tytin sisään ja päästi mut ulos, ni kävelin jo ihan normaalisti. Äippä epäili, että joku kusi-muurahainen olis menny mun tassuun, ku siinä yhdessä kohdassa pihalla on ennenki pissineet yhden hoitokoiran jaloille niin, että se alko ulista ja kaikki pelästy kauheesti. Ihanaa etten kuollut! Yöllä nukuttiin taas teltassa, ja sit Tytti ja sen isi lähti joskus kauheen aikasin omaan kotiin. Tai töihin, ku ihmisten kuulemma täytyy käydä töissä, koirien ei. Me yritettiin äiskän kaa vielä jatkaa nukkumista, mut kun huomasin että se ei oikeesti nuku, pussasin sen hereille. Nyt mä makaan tässä sohvalla takkatulen ääressä ja äippä oottaa tietoa onko tänäänkään töitä.