Nakitimme vaihteeksi isän tekemään jäljen. 5 keppiä, noin tuhat askelta. Jälkeä tehdessä oli ihan hyvä sää, mutta kun mentiin ajamaan sitä, alkoi sataa kaatamalla. Pikku odottelun aikana sade ei loppunut, joten ei muuta kuin matkaan vaan. Sateella ei koskaan olekaan jäljestetty ennen. Ohjeistus jäi vissiin vähän puutteelliseksi, koska jana oli, öö,  "outo". Eka keppi jäi tämän takia nostamatta, koska se olisi ollut pyyntöni mukaan hyvin pian janan jälkeen. En vaan oikein nyt tiennyt mihin lähetän koiran ja mistä jälki edes nousee, mutta päästiin matkaan kuitenkin.

Alku oli aika hapuilua, välimerkkejä kun ei ollut, enkä tiennyt aina ollaanko me jäljellä ollenkaan. Pari kertaa tuli hukka, takana tullut jäljentekijä tiesi kertoa, jolloin palasimme taaksepäin ja laitoin koiran nostamaan jäljen uudelleen. Kerran läksytin sitä ihan painokkaasti "nyt keskity!!", kun tuntui, että se vaan haahuilee ihan omiaan. Sitten löytyi vihdoin toinen keppi, ja kyllä oli mudi huojentunut! Aika usein sillä on kepeillä vähän sellainen sunnuntaikävelyolo, että ilmaisisko tän vai eikö. Nyt oli juuri sopivasti painetta ja koirallekin keppi oli tervetullut lepohetki ja palkkio. Pysyy muija tyytyväisenä kun löyty tällanen, silmin nähden aatteli mudi. :)

Hukkui taas välillä, ja päästin liinan käsistä jotta mudi pystyi tekemään kohtuullisen tiiviissä ryteikössä ympyrää jälkeä uudelleen etsiessään. Kun löytyi, kehaisin "hyvä".

Sitten jyrähti ukkonen niin lujaa että pelästyin sitä itsekin. Mudikin säikähti: otti loikan eteen, kääntyi katsomaan taakseen että mikä sieltä hyökkää, ja totesi että ai taivaalta se tuleekin. Nou hätä siis. Jatkoi itsenäisesti jäljestämistä, josta kehaisin taas äänellä. Jumalalle kiitos laukausvarmasta koirasta!!

Ennen vitoskeppiä koira alkoi näyttää jo vähän väsyneeltä, mutta onneksi se löytyikin pian ja päästiin loppupalkan pariin. Olipa vaikea harjoitus, eikä kaikki menny ihan nappiin, mutta varmasti opittiin tästä paljon molemmat!