On, ihan järjetön. Bongaan ympäristöni hirveästi pentuja. Treenikaverereilla, kisoissa, kaduilla. Ketut niitä yhtään sen enempää ole kuin vaikka vuosi sitten syksyllä, minä vaan näen ne nyt, kun asia on ajankohtainen omassa elämässäni. En koskaan ole ollut mikään pentufani, ja oikeastaan mieluummin ottaisin itsellenikin vaikka puolivuotiaan tai vanhemmankin koiran. Järjettömät teot ja impulsiiviostot ei myöskään oikein ole olleet ongelmani. Päin vastoin. Minä haudon liian pitkään.

Minä en halua pentua siksi että ne on "ihania" ja "söpöjä". Totta kai ne on! (Pakkohan niiden on olla, että kukaan täysipäinen ihminen ottaa pennun ja kestää sen kanssa siihen saakka että se kasvattaa aivot. :D) Minä haluan itselleni toisen harrastuskaverin. Elämääni toisen koiran, nykyiselleni seuraksi ja laumaksi toisen koiran. Onhan meillä Tytti osa-aikaislaumana (se siis viettää aina viikon toisessa kodissaan ja viikon Jounilla, ja minä en oikeasti asu koirani kanssa Jounilla, vaikka aika paljon näytämme täällä lojuvamme.. :P Tyttiä ei silti voi siis laskea mun ja Luksin laumaan.) Olen sitä mieltä, että 99% koirista on onnellisempia koirakaverin kanssa kuin yksinään, siis ainoana koirana. Säännöllisesti kaverin kanssa treffaaminen ei ole ollenkaan sama asia asua kaverin kanssa.

"Mutkun mä haluan" ei ole oikein perusteltu mielipide eikä vastaus kysymykseen "miksi". En minä osaa selittää edes itselleni miksi mä haluan ja mun pitäis saada toinen koira. Miksi mun hitto vie piti saada edes yksi? Miksi joku haluaa harrastaa jääkiekkoa tai postimerkkeilyä? Miksi joku tuhlaa rahansa kodin sisustamiseen? Yhtä vähän "järkeä" tai oikeita perusteluita niillekään on. Tai mikä ylipäänsä on tarkoitus ihmisen elämässä, se mihin pitäisi pyrkiä, mikä on hyväksyttävää? Rahan säästäminen, jotta joskus kuolet ja perilliset saa tapella niistä, ja kaava toistaa itseään? No ei taatusti. Rahan käyttäminen asioihin joista itse nauttii eläessään, viis siitä kuinka "järkevä" tai "oikea" se kohde on? Huomattavasti parempi.

Olen miettinyt paljon omaa elämääni. Asioita joita olen tehnyt ja asioita joita olen jättänyt tekemättä. Erityisesti asioita joita olen vuosikausia jahkaillut ja vasta sitten toteuttanut. Keksin heti kättelyssä monta juttua, joissa nyt jälkeen päin kärsin jahkailusta ja epäröinnistä. Uskon, että olisin paremmin tasapainossa itseni kanssa, kun olisin vaan rohkeasti tehnyt jotain ja sitten tarvittaessa muuttanut päätöstä jälkeen päin. Sen sijaan olen vääntänyt juupas-eipäs-en tiedä-ehkä sittenkin-tai emmää.

Tää kuulostaa ällöttävältä elokuvarepliikiltä, mutta se on ihan helvetin totta. Viime aikoina muutama juttu on heittänyt sen minunkin silmilleni, ei juuri samassa muodossa, mutta samaa periaatetta noudattaen. Elämästä ei koskaan tiedä, kukaan ei takaa mitään. Yksi sekunti, pieni erehdys, ja jäit auton alle, loppuelämä rampana. Hyvästi monelle unelmalle. Hyvästi pitkälti myös koiraharrastukselle (älkää kukaan vaan lässyttäkö tähän, että voi sitä harrastaa vaikkei jalkoja oliskaan. Totta mooses voi, olen mäkin nähnyt youtubesta sen yhden the tokovideon. Mä en kuitenkaan voi juosta rantahiekassa mun koirien kanssa frisbeen perässä, tai kiipeillä kalliolla mistä jälki menee. Ja niin edelleen.) Mun elämässä näitä riskejä voisi sanoa olevan vielä keskivertoa enemmän. Mulla on sairaus jonka takia yksi päivä aivan hyvin saattaa silmät, munuaiset tai joku muu osa sanoa poks. Joskus eläkkeellä ihan varmasti viimeistään sanookin. Tai joku päivä mun päälääkkeet lakkaa toimimasta senkään vertaa mitä ne nyt toimii, kilahdan ja vedän itseni hirteen. Hyvästi se elämä. Älköön nyt kukaan tästä pillastuko. Ne on elämän tosiasioita ja mä pärjään itseni kanssa parhaiten kun annan niiden olla sellaisia. Jouni oli kolarissa tossa joku viikko sitten, ei sattunut kun peltiin, mutta se herätti aika rajusti. Ei mulle, ei mun tutuille, ei mun elämässä. Ne on vaan aina "ne muut". Ja vitut. Elämästä ei ihan oikeasti ikinä tiedä, kukaan ei ole luvannut minullekaan että elän vielä seuraavat x vuotta ja ehdin toteuttaa ne "sitten joskus" -unelmani.

No, toinen koira vie enemmän rahaa, se vie aikaa, se pentuna taatusti ainakin tuplaa tai triplaa sen vaivannäön mitä noi piskit vaatii. Yksi pentu vie sekin jo hemmetisti noita kaikkia, mutta kun on yksi pentu ja yksi aikuinen, se aikuinen edelleen pitää hoitaa. Pennun kanssa paljon juttuja kahdestaan, ja sitten kotiin tullessa nou sohva, kun siellä odottaa se aikuinen koira omia treenejään ja lenkkejään. Paljon juttuja myös yhdessä, jolloin pitäis samalla handlata se aikuinen koira ja ylläpitää sen taitoja (ajattelen juuri nyt remmilenkkiä), sekä opettaa pentua käyttäytymään yhtä hienosti. Kaksi koiraa yllyttää toisiaan ja huonot tavat tarttuu taatusti paljon paremmin kuin hyvät. Ja niin edelleen.

Mutta en minä mieti tuleeko mulle toinen koira. Se tulee, se on ihan vissi. Minä mietin koska sen aika on. Aatelkaa hei, ihan yhtä paljon työtä on luvassa kuukauden, vuoden tai kymmenen vuoden päästä! Kymmenen vuoden päästä itseasiassa varmaan eniten, koska Luksi on silloin jo yli 12v, eikä varmaan jaksa pennun kanssa telmuamista enää niin paljoa.

Mikä sitten voi mennä pieleen? Entä jos en jaksakaan kahta eikä siitä vain tule mitään? Hmpf, en taida olla maailman ainoa ihminen, jolla on useampi kuin yksi koira. En olis taatusti myös maailman ainoa ihminen, joka tunnustaisi erehtyneensä ja etsisi toiselle uuden kodin. Se nyt olisi aivan hirveää ja onneksi myös hyvin hyvin epätodennäköistä, mutta toinen koira ei tosiaan ole hankkeen epäonnistuessaankaan mikään loppuelämän pilaava niitti niin kuin vaikka lisääntyminen, mitä muuten hyvin hyvin monet ihmiset ihan reippaasti ja etukäteen itseään kipeäksi murehtimatta tekevät.

Luultavasti arvon tätäkin seuraavat x vuotta kunnes elämä heittää häränpyllyä ja kuolen pois ehtimättä koskaan omistaa kahta koiraa kerrallaan. Se siitä unelmasta, mutta ainakin olen hyvä pohtimaan, säälipisteitäää!