Kävin tekemässä metsäkoululle jäljen ja esineruudun. Oli ollut sateista ja hieman tihkui vielä mennessäni. Kotiin palatessani alkoi sataa ihan kunnolla, ja koko ajan hommissa ollessamme vettä tuli kanssa ihan tasaiseen tahtiin... tuuli oli hyvin olematon.

Esineruutu oli takaa n. 20m, edestä 10m leveä ja ehkä 50m pitkä kaistale (vahingossa muotopuoli). Kumpareista sammalmetsää, vas. etualalla matalia pieniä kuusen taimia, takana muutamia kaatuneita puita. Esineitä vein neljä. Tämä ehti siis hautua sateessa reilun puoli tuntia, enkä käynyt koskemassa esineitä enää ennen lähetystä.

Koira työskenteli hyvin, mun nähdäkseni tsekkaili aluetta aika kattavasti, mutta mitään ei nouse. Se meni monta kertaa läheltä paria keskellä olevaa esinettä, muttei saanut hajua. Kävi kerran ihan etualalla metrin päässä minusta, mutta jatkoi etsimistä. Kun se seuraavan kerran oli edessä, kutsuin sen luokse ja lähetin vähän eri kohdasta uudestaan. Hyvin lähti jatkamaan hommaa. Olin ajatellut nostaa kaikki esineet, mutta minuuttien kuluessa vähensin vaadittavien määrää yksi kerrallaan ja lopulta odotin että löytäis edes yhden niin saa palkkapurkkinsa heti. Tulihan sieltä lopulta pieni pehmeä nyrkkiin menevä pallo! Luovutus oli vähän huono ja koira hieman mässytti esinettä. Kuuri pelkkää luovutusta siis luvassa. Loput esineet keräsin itse pois, onneksi suunnilleen muistin missä ne oli.

Jälki oli 200 askelta, reilun tunnin vanha, jana n. 15m ja lähti oikeaan, neljä keppiä. Ihan helppo, lähinnä ilmaisuharkka. Ex tempore tein yhteen kohtaan ns. paluuperän, eli tulin omia jälkiäni takaisin vähän matkaa ennen kuin jatkoin matkaa. En tietenkään olisi tehnyt, jos olisin tiennyt, että sade itsessään yltyy ja aiheuttaa jo omat haasteensa.

Janalla eteni alkuun ihan luotisuoraan, sitten kaartoi himpan vasempaan. Nosti jäljen, pari askelta oikeaan, kääntyi ympäri ja meni liinan mitan vasempaan väärään suuntaan. Kun liina loppui, en päästänyt enää. Koira veti, kutsuin takaisin, koira ei reagoinut, kutsuin uudestaan takaisin, koira kääntyi vaan katsomaan minua. Korotin ääntäni ja sanoin että se oli käsky, ala tulla. Kehuin kun lähti oikeaan suuntaan. Miksiköhän se nyt niin sinnikkäästi halusi takajäljelle?!

Alkuun oli hankaluuksia, koira hukkasi jäljen ja sitä uudelleen etsiessä meni ekan kepin yli. Sai kuitenkin jäljestä kiinni. Toka keppi oli metsään hylätyn ikivanhan auton renkaan tms päällä. Sattumalta sellainen tuli vastaan ja pitihän se hyödyntää. Koiralla meni hetki tarkentaa missä keppi on, ilmaisu oli suora ja hyvä. Sitten tultiinkin siihen paluuperäkohtaan, siinä oli jonkin vanhan ladon roippeet (onpa jännä paikka tuo metsä, kaikkea paskaa sieltä löytää!). Koira oli kummissaan kun jälki loppui ja etsi sitä kyllä pontevasti joka puolelta. Kävin irroittamassa liinan valjaista, kun alkoi olla ihan solmussa pienten puiden, varpujen ja muiden kanssa. Kannustin pariin kertaan että etsi vaan. Lopulta koira meni maahan ihan sen näköisenä, että ei tiedä mitä tekis niin käviskö tämä, vaikka ei tässä keppiä olekaan. Autoin sitä siirtymällä itse pari askelta sinne päin, mihin jälki oli jatkunut. Oltiin varmasti tallattu jo se "kaksinkertainen" pätkä ja halusin, että koira etsii ympyrällä uudelleen jäljen. Se saikin siitä kiinni, josta taas rauhalliset kehut. Sitten vaan paineltiin aika kyytiä, koira ei ollut enää liinassa siis kiinni, mutta annoin sen mennä. Alkoi jo olla mielessä että löytäis nyt jonkun kepin niin lopetetaan siihen, tuli aikamoisen haasteellinen meinaan tästäkin. Kolmoskepistä mentiin yli, se oli risukasassa jonka kohdalla koira jäljesti vähän sivussa ja runsaan sateen takia ei varmasti vaan saanut hajua siitä. Annoin olla. Vikalle tullessa taas keppi osui nenään mutta piti vähän aikaa tarkentaa missä se onkaan. Tykkään töppösen tyylistä, se etsii sen ensin täsmälleen, ottaa yleensä suuhun ja menee sitten maahan, jolloin keppi joko tippuu tai pysyy edelleen suussa. Parempi näin kuin että haistaisi kepin ja lössähtäisi heti makuulle, ja sitten mun pitäis aina pyytää että näytä missä ja koira vasta alkaisi etsiä.

Tytti ja ukko oli tällä aikaa metsässä lenkillä. Lähdettiin yhtä matkaa autolta, sitten ne jatkoi metsään ja me mentiin esineruutupaikalle. Arvelin etukäteen, että ruutuun lähetettäessä mudi ehkä säntää niiden perään "se sanoi vissiin vapaa" ja olin valmiina. Vielä mitä, mudi keskittyi kyllä töihinsä oikeen hienosti, eikä miettinyt niitä lainkaan :) Lähdettiin sitten vielä yhdessä "laiturilammelle" pienen kentän luo pyssyn ja tottisvermeiden kanssa.

Ensin mudi paikallaoloon. Ukko heitteli lähellä Tytille nameja ja käskytti sitä välissä maahan ja istumaan. Valmistelut oli vissiin vähän huonot ja perusasennossa mudi kuikuili niiden puuhia, joten nappasin sitä tuimasti villoista ja ärähdin että keskittyä omiin asioihinsa. Vaikka en valmistelemaan koiraa tottikseen niin sivu on sivu, silloin ollaan kontaktissa eikä kyylätä minnekään. Itse makuussa ei mitään moitittavaa. Siirryin parinkymmenen metrin päähän ampumaan. Ei tainnut juuri ilmekään värähtää. Menin palkkaamaan ja vapauttamaan. Tytti sen sijaan reagoi ampumiseen ja aika tyttimäisesti reagoikin: mies oli just heittämässä sille namia kun pamaus tuli, nami oli siis ilmassa. Vaan sinne jäi nami jatkamaan ilmalentoa yksinään kun seisoja kääntyi salamana katsomaan mihin tippuu lintu :DDD Ei tipu nytkään, voi Tytti parkaa. Jotenkin sen on geeneissä oltava koska Tytillekään ei ole koskaan pudotettu yhtään lintua (ukko korjaa jos nyt erehdyin :P).

Sitten vielä seuraamista. Otin ensin pelkkää seuruuta, oli skarppi, sai narupallonsa. Sen jälkeen ampuminen seuruun yhteydessä. Hankalaa yrittää kävellä itse normaalisti mutta kuitenkin sen verta pää kenollaan että näen miten koira reagoi. Vähän se sitä säpsähti ja erkaantui minusta, jolloin nyppäsin remmistä ja muistutin "seuraa". Ammuttiin yhteensä kolmesti ja kerta kerralta reagointi vaimeni. Mulla on vähän ristiriitaiset ajatukset tästä, tuntuu luonnottomalta ettei siihen saisi mitenkään reagoida. On se kuitenkin aika pamaus. Säpsähtämisellä ja pelkäämisellä on tietysti iso ero. Pitäisköhän kysyä lemmikkipalstoilta taas :P