Viimeisiä viedään näissä maisemissa. Oltiin siellä tutuksi tulleella kalliolla, pilkkopimeässä, tuijotettiin alas kaupungin valoihin. Olin raahannut yhden siiderin mukaan ja siellä istuin tihkusateessa. Sen sijaan että koirani olisi juossut ympäriinsä (se sai kauheet hepulit kun kiivettiin sinne, ja kävi sata kertaa lällättämässä mulle, kun multa se ei käyny ihan yhtä ketterästi ku siltä), se istui kylki mun kyljessä. Mun mieltä vaan pahensi se, mun pieni koira on kasvamassa isoksi, miksei se enää ole sellanen tyhmä, joka paikkaan säntäilevä energiapommi. On se energiapommi yhä, ja säntäileekin joka paikkaan, mutta jotenkin vaan se on aikuistunut kauheesti. Onhan se tavallaan tosi hienoa, että se osaa olla tolleen aloillaan ja ottaa mallia perheen päästä (vihaan sanaa 'johtaja'), lepää kun se lepää ja niin pois päin diipadaapa.

Istuin siellä yhden siiderin verran ja lähdettiiin sitten talsimaan. Ja johan riemu repesi, kyllä nyt kelpasi sinkoilla!

Käytiin myös istumassa metroasemalla. Otin aikaa. Ehkä puoli minuuttia koira nuuskutti kivipenkan laidoille niin pitkälle ku annoin remmiä, sit se tuli istumaan mun jalkoihin. Neljä minuuttia ku oli kulunu alusta, se kävi makuulle mun jalkoihin. Oho, tätäkään EI olisi tapahtunut vielä keväällä...

Matkalla nähtiin myös siili. Tai L sen puskasta bongasi. Koira meni ihan villat pörröllään varovasti sen luo. Tyhmänrohkea se kyllä on, olis tökänny sitä kuonolla, mutta sanoin että kuule se ei kyllä arvosta sun leikkejäsi ja kohta sua sattuu, joten mentäiskö eteenpäin.

(Luuletteko että jollain on tapana lässyttää koiralleen aika paljon? Tai uskotteko? No kyllä, juttelen sille oikeesti tolleen...)

Reilu 1,5h meni ja oli kivaa. Haikeaa. Silti.