Alue n. 10x50m. Kova tuuli. Esineitä kolme: n. kymmenessä metrissä vasemman sivurajan tuntumassa (kankainen kukkaro jota käytin eilenkin), ja kummassakin takanurkassa (vas pieni valkoinen kangasnyytti, oik nahkainen avaimenperä, olisko pari x pari cm). Lähetys oli oikeen hieno, otin koiran irti ja käskytin sivulle, hyvin kuunteli eikä rynnännyt sillä jo ruutuun. Se oli nähny sen kukkaron pudotuksen ja meni sinne kohtaan ekana, löysi nopeesti ja otti suuhun. Lähti kiertämään kaatunutta puunrunkoa vähän oikeaa rajaa kohti, tiputti esineen sinne ja hilppaisi peremmälle ruutuun. Tällaiseen en ollu varautunu vaikka jo viime kerran jälkeen esineiden vaihtamista epäilinkin. Sähellettiin vähän aikaa, en tienny oikeen mitä sille huutaisin, ja lopulta koira tuli takas mun luo kun karjaisin sille niin. Uusi lähetys, meni onneksi sinne minkä oli äsken tiputtanut, löysi, josta kehut, Tuli nyt sen kanssa mun luokse ja ajattelin jo että hyvinhän tää päättyi. No, se alko heittelemään sitä matkalla ja tiputti noin sata kertaa, pyysin eka pari kertaa nätisti että ei noin ja anna mulle. Koira oli jo mun jaloissa ja se "nosti" sen esineen niin että otti siitä kiinni ja heitti sen ylöspäin. Juuei, ei kelpaa, ja ehkä kymmenennen yrityksen jälkeen otin sen maasta, huokaisin, sanoin koiralle että sun pelis taitaa olla tässä ja pistin sen puuhun kiinni. Kävelin eka keskelle aluetta ja mietin siellä minuutin tai pari, meinasin että laitan joko sen kukkaron takas ja otetaan ihan uudestaan alusta kaikki, tai käyn hakemassa toisen takakulman esineen pois enkä laita kukkaroakaan, että siellä on vaan yks. Takakulmiin en nähny eturajalta, niin en halunnu että se vaihtaa niitäkin. Lopulta totesin että olkoon koko paska. Tarviiko sen saada jatkaa työskentelyä enää tollasen säädön jälkeen ollenkaan. Hain esineet itse takanurkista pois ja keräsin merkit veks, ja lähdettiin hämillään olevan elukan kanssa kotiin.

Me treenataan tätä esineen hakemista ja käteen antamista nyt kyllä jossain muualla ensin... :P

Menomatkalla lenkillä koira oli irti. Tupsahdettiin yhdellä kalliolla melkeen yhden parin syliin, tyttö istu kalliolla selkä meihin päin ja nojasi/halasi isoa mustaa koiraa, koira atsoi meitä. En tiedä huomasko L ollenkaan niitä vaikka oltiin ihan ehkä 5m päässä. Kutsuin sen vaan "täältä" -pyynnöllä mukaani eri suuntaan, hyvin tuli.

Sit ku mentiin vaan siitä kalliolta alas, tultiin polkua risteykseen. Koira odotti mua hetken ja lähti sit eteenpäin, ja päätin että sinne ei siis ainakaan (teen melkeen aina näin, ei sinne minne koira vallitsee), ja käännyin vasemmalle. Odotin että tanner tömisee just, mutta ei. Ei mitään. Kävelin hetken omaa polkuani, ehkä 10-15m, ja ei vieläkään mitään. Mietin että juoksenko pakoon ja jätän koko paskarakin sinne, vai huudanko, vai mitä, ja sit näin että se juoksee polkujen risteyksestä sinne mistä tultiin, kallioille päin. En sanonu mitään mutta huomasi että seison siellä toisessa suunnassa, ja käänty oikeelle polulle. Se oli kadoksissa ehkä puoli minsaa, mutta aivan ennenkuulumatonta, pöyristyttävää ja törkeetä silti! Sen jälkeen pysy käskemättäkin aika lähellä, 5-10m päässä edellä polulla. Mitähän siellä oikeen oli, hitto ku tietäis. Ei luultavasti mitään, se vaan spurttasi sen vakion eli n. 50-60m eteenpäin, odotti että mä tulen perässä, ja kun en tullu, palasi hakemaan mua. Kerta saattaa olla vielä vahinko, mutta toisen kerran jos katoaa pois näkyvistä, ihan turha kuvitella vähään aikaan pääsevänsä irti ensinkään!

En tajua miten kaikki tuntuu taas niin vaikeelta. Arki, ohitukset, ulkoilu ja kotielämä. Se oli välillä niin ihana ja helppo koira, ja nyt se sitten kai taas murkkuilee oikeen urakalla. Ei mitään sellasia isompia juttuja oikeastaan, mutta monessa pikkuhommassa se on ihan junttura ja ihan pihalla niin ku ei oltais tässä jo about vuotta eletty samojen sääntöjen mukaan. Sit kun tarvii muistuttaa parista pikkuhommasta ihan peräkkäin, mua ketuttaa jo niin että huhhuijaa...