Puolentoista tunnin remmilenkkiin mahtuu välillä kaikenlaista enemmän kuin laki sallii.

Ensinnäkin me ollaan lenkillä, armahin urokseni. Mä olen menossa illalla baariin ja sä jäät yksin kotiin, sulla tulee olemaan pitkä ilta ja yö. Siispä nyt lenkkeilemme. Emme laahusta, emme pysähtele joka saakelin pylväälle, lumikinokselle ja kokkareelle minne joku muu on saanut ruikkia. Sinä et saa.

Et myöskään jatkuvasta hoputtamisesta suivaantuneena saa kimmota edelle ja alkaa vetää.

Viisi kertaa ripulia ja lopuksi tulee verta. Ne kanan koivet vissiin oli liikaa, tai tauko oli liian pitkä, ja nyt maha ei kestä.

Tietyöalue, sekava kiertotie tunnelissa, hemmetin liukasta, autoja vilisee ohi. Tuskastun mudiin johon meinaan kompastua ja kivahdan sille että mene ny etenepäin ja pyy siellä reunassasi hitto vieköön. Koiralla pyörii korvat päässä ja oikeastaan koko pää. Ei ymmärrä. Epämääräisellä alueella se kääntyy koko ajan katsomaan mihin päin mennään. Ei voi tulla itse kävelemään mun vierelle tai taakse että näkisi, vaan pitää olla edessä, mutta sitten täytyy pysähdellä ja vilkuilla olkansa yli vieläkö tulen perässä. Sain sen taas kivasti paineeseen kun kivahdin sille jotain mitä se ei osaa. On vaan niin vaikea muistaa että koiran silmissä maailma on ihan erilainen, eikä pitäisi olettaa että kyllä se nyt osaa suoraan kävellä yli putkien ja roskien ja kaivantojen ja ties minkä, kun siinä ei ole minkäänlaista polkua. Mene- ja reunaan -käskyjen sijaan mun olis pitänyt käskeä se arkiseuraamaan, niin olis ollut reilua ja loogista koirallekin. Voi räkä kun osaa olla ihminen tyhmä.

Yksi lähiohitus. Kohdalle asti hyvä, sen jälkeen murinaa, joskin aika hillittyä. Beagle ei korvaansa lotkauttanut ja minä yllätin teinikoirani riehaannuttamalla sen hyppimään mua päin heti ohituksen jälkeen. Se kerää ohituksissa painetta, aivan selvästi, ja oli kovin mielissään moisesta hepulista.

Kotiin päin palatessa Jyväskyläntien ja rantakylän isossa risteyksessä koiralla tippui häntä, meni korvat luimuun ja se oli ihan ihmeellinen. Luulin eka että se katsoo jotain ihme tötsää. Sanoin että höpöhöpö ja mentiin eteenpäin. Alkaa murisemaan. Toistan että ei tartte ja kävellään edelleen eteenpäin, tai minä kävelen, koiraa saa melkeen vetää perässään, se kyyristelee mun takana. Ei ketään missään, siis ihmisiä, ei eläimiä, ei koiria. Autoja kyllä menee isossa risteyksessä joka suunnasta. Katsooko se noita joulukuusia? No ei. Kävelen edelleen ja yritän höpistä koiralle. Koira haukahtaa pari kertaa, sellaista vahtihaukkua. En kuollaksenikaan muista missä mutta se piti sitä samaa ääntä ekan kerran ihan vähän aikaa sitten jossain. Selkeesti se alkaa heräillä se taipumus. Siitä mä tuiskahdin sille ihan kunnolla. Ei tartte ja kiitos pää kiinni justiinsa. Koira hiljeni mutta kyyristely jatkui. Lopulta mä menin kyykkyyn, pyysin sen luokseni, ja se teki sen mitä ihan pikkupentuna. Kiipesi syliin "auta mua" -mielentilassa. Mitä helvettiä?!?

Mä tähyilin sinne metsikköön, olisko siellä voinu olla joku hemmetin hirvi tai jotain. Tuskin :D. Mutta en vaan tajua mitä siellä oli. Koira oli aikansa sylissä, mä juttelin sille ja rapsuttelin sitä ja vannoin että ei siellä mitään ole. Tai jos on, niin ei se ainakaan hyökkää meidän kimppuun, ihan oikeesti. Oltiin siinä monta minuuttia ja autoilijat taisi vähän tuijottaa, mutta pikku hiljaa mudi reipastui. Kun se oli pussannu mun naaman ja taas normaali itsensä, nousin ylös ja pyysin että mennään. Ei mitään. Häntä pystyssä jatkoi matkaansa ja unohti kokonaan pelkonsa.

Ihme juttu, kertakaikkisen ihme.

Kotona sai vikan Axilurin (=matolääke). Kaksi edellistä annosta on menny ihan noin vaan, käärin pillerit johonki nakin pätkään mutta luulen että se olis vetäny ne paljaanakin. Nyt ei oikein ollu mitään mihin niitä olis saanu, ja lopulta otin leivontamargariinia. Kyllähän se nyt tätä ahmii. Vielä mitä, ei tosiaan kelvannut, ja mudilla heräsi nyt epäilys että tää on joku Juttu eikä se meinannut syödä enää mitään. :D Saatiin kuitenkin pillerit ihan sovussa otettua.