Vaan eipä se aina tule suuressa viisaudessaan miettineeksi nokkaansa pitemmälle.

Olette viime päivinä lukeneet, kuinka Töpseli on opetellut kulkemaan jalkojeni välissä. Se tulee sinne takaa päin. Eräänä kauniina päivänä tein lounaaksi pastaa. Raastoin juustoa siinä makaronien kiehuessa. Koira tietysti katseli puuhiani keittiön lattialla maaten. Mielestäni minä olin tekemässä itselleni ruokaa ja seuraavaksi oli aika kaataa kiehuvat vedet viemäriin. Koira luuli, että sen juustonpalat on pilkottu ja nyt alkaa treenit, sen verta tarmolla se pökkäsi itsensä takaa päin mun jalkojen väliin. Vältyimme juuri ja juuri palovammoilta, ja ilmeisesti mulla on myös vahva sydän, kun en ole vielä kuollut säikähdykseenkään ton kanssa...

X kertaa se on muuten vain halutessaan jotain (=kuvitellessaan että se on kohta saamassa jotain) pukannut itsensä sinne. Oliskohan nyt aika ottaa kattava vakuutus, olen sen verta monta kertaa lähes kompastunut siihen, että se oikea kompastuminen on varmaan jo hyvin lähellä.

Ja entäs sitten se tavaroiden nostaminen. Onhan se kivaa, että ei tartte yleensä edes aloittaa "voisitko...", kun palveluskoira on jo tullut paikalle putoamisäänen kuultuaan, ja poiminut esineen minulle. Mutta kun multa putoaa puukko, insuliinikynän neula, lääketabletti... mikä se sana oli millä sitä kiellettiin ottamasta, ihan piti miettiä. "Älä ota!". Palvelusmudi katsoi järkyttyneenä ja ihan näki että sen päässä muodostui ajatus mitävidduamiksien. Yksi päivä tiputin yhden rusinan, vahingossa. Koira nappasi sen ennen kuin ehdin sanoa mitään, mutta sitten sille tuli ahdistus kun se ei meinannut saada sitä syljettyä ulos. Kuono on mun käsien kohdalla mutta the rusina piiloutui kielen alle tai johonkin. Mä luulin että se meinaa syödä sen ja patistelin että et muuten niele. Koiralla pyörii silmät päässä ja helpotus tuli vasta kun limainen rusina pyörähti mun käsille. Tässähän se on, mitään nielemistä edes ajatellut, kun ojensin sen sulle vaan takaisin!

Eilen oltiin toverillamme Jounilla, sillä on Tytitön viikko. Sanoin Töpselille jo kotona, että Tytti ei sitten ole kotona. Eihän se uskonut. Niiden pihassa tuli vastaan mäyräkoira josta en tiedä karjuiko se vai korisiko se muuten vaan. Töppösellä oli niin kiire tyttilään että metrin päästä mäyristä ohittaessa se tuskin vilkaisi sitä eteenpäin kiirehtiessään. WTF, kysyn jälleen? Mun tarttee löytää joku kokenut ihminen mukaan meidän yhdelle lenkille ja saada tosta rakista analyysi, räyhääkö se epävarmuuttaan vai onko meillä sittenkin joku fakin johtajuusongelma. Kun ei se aina räyhää. Miksi ei? Miksi joskus vaan?

No, pelasimme videopelejä ja katsoimme yhden elokuvan. Viime jouluna mökillä, kun Vieno oli kanssa mukana, ja joku kerta siinä tuvassa oli ulos lähtiessä (?) vähän härdelliä. Mudi alkoi rauhoittelemaan itseään kantamalla mulle villasukkia ja kenkiä. Kotona se tekee sitä välillä ihan tylsyyksissään. Vissiin sillä oli tylsää tyttilässäkin, tai ainakin sille tuli naamalle The Ilme. Lähtee kiertämään kyläpaikassa ja kurkottelee kirjahyllystä ja ties mistä mitä tahansa mitä se pystyy mulle tuomaan. Eikä siinä oikeen ole off-nappulaa!

Seuraavaksi vissiin korkea aika lisätä ohjelmistoon se "kiitos, riittää" -käsky.