Aamupissalla. Koira haisteli puistossa roskiksen alta jotain. Maassa oli kaikkea epämääräistä, joten kielsin, ettei se vaan syö sieltä mitään. Mudilla oli korvat off-asennossa, joten heitin fleksikotelon sen jalkoihin ja murahdin sille että haloo, mä puhuin sulle. Se tuli korvat lintassa luokseni. Pyysin että nostaa fleksikotelon minulle. Mudi meni anteeksi että olen olemassa -tilaan, tuli perusasentoon. "Ei". Sanoin sille ihan rauhassa "ei" ja toistin "anna". Ei-sanaa ei meillä koskaan ole käytetty kieltona, se on ollut "älä". Yritti tulla perusasentoon aika monta kertaa, pysyin itse rauhallisena, sanoin "ei" ja estin koiraa pääsemästä sivulleni joko jalalla tai kierähtämällä pois alta. Sen jälkeen se tarjosi kerran maahan menoa, ja sitten oikeen näki että päässä kirkastui, se lopetti sen "älä vihaa mua pliiiiiiz, mitä voin tehdä että et vihaa mua" -sähellyksen ja keskittyi kuuntelemaan mitä minä sille sanon. Häntä alkoi villisti pyöriä ja mudi puuhasi fleksikotelon suuhunsa ja mulle käteen.

Mä en tiedä mitä tää noin niin kuin virallisilla termeillä on, mutta tunnistan tän meissä monessa muussakin tilanteessa. Koira väistää liikaa, paineistuu, whatever, ja alkaa tarjota kaikkea osaamaansa sen sijaan että kuuntelisi mitä minä siltä pyysin. Normaalisti minä olen suuttunut tässä vaiheessa, hermo menee itsellä. Oikea ratkaisu on ehdottomasti pysyä rauhallisena, tiukkana mutta ystävällisenä, ja omalla esimerkillä rauhoittaa se koira kanssa. En ole sulle vihainen mutta et silti pääse väistämään tästä sähellyksellä, vaan kuuntelet mitä sulle sanotaan. Siitä tulee rauha. Sähellyksellä sinne ei pääse.

Kyllä oli pollee poika sen jälkeen kun se sai kehut fleksin nostamisesta. Pelkät kehutkin voi saada mudin suunnilleen solmuun!